Tiina pukkasi kylkeen. Juuso heräsi, katsahti Tiinaan ja kiireesti kysyi:
"Mitä, Kerttu?"
Mutta metsiä käyskeli Kerttu turvattomana, niin turvattomana kuin voi äiti olla semmoisena hetkenä, jolloin odottaa isättömän lapsen maailmaan tuloa.
Karhurovan länteen kallistuvalla harjalla takkuisen kuusen juurelle, jossa lähellä oli jyrkkä viete, hän istahti. Mutta kaukaisuudessa sinertävänä kaarena kiertyi taivaanranta ja likempänä lainehti laksoinen ja kumpuinen avaruus, jossa siellä täällä lehtoisilla rinteillä mustanpunertavat kaskensavut pulppuillen kohoilivat korkeuteen. Poutaisen taivaan alla vaihteli avaruus: sen juhlallisesti synkät partaiset salot, sen lehtoiset viitakummut, sen kaikuvat honkanummet, sen sinihämärään pyrkivät jynkästi hymyilevät vuoret. Mutta sitä ei Kerttu näkynyt katselevan, vaan kasvot synkkinä silmäili likimmäisiä kuusentarvaita, niitten käpyisiä oksia, mutta ei varsinaisesti mitään. Väliin aina kasvot kurtistuivat, pää retkahti eteenpäin nuokalleen ja suuret kyynelet tippuivat helmaan. Maahan kuusen-juurelle painui hän kasvoilleen. Käsillään puristeli kasvojaan ja hengitys muuttui raskaiksi, puhkeiksi, samakoiksi voivotuksiksi ja niitten seassa kuului sanoja:
"Voi, rakas Luoja, anna minun kuolla näihin tuskiin!… Anna minun ijankaikkisesti kantaa tätä kurjaa… Voi minua onnetonta!… Voi, voi! minua onnetonta! Voi, voi! Kuka päästää minut näistä tuskista? Miksi en voi kuolla? Miksi?"
Enempi ei kuulunut sanoja. Hartiat aina paisuivat ja aina väliin vapisten laskeutuivat — — —
Iltaan hiipi kesän punainen aurinko ja tyyntä avaruutta valeli luoteen rusko, kun Kertun helmassa esiliinaan käärittynä sirkosteli äsken syntynyt pienokainen. Tuntemattomasta se kirahteli ja raukeasti aukoi sameita silmiään.
Lähteen reunalle lakson pohjaan kantoi äiti pienoisensa ja metsän helmassa vaahtokukkasen pihlajapensaan juurella pesi lähteen raikkaalla vedellä. Sitte esiliinaan käärittynä kantoi synnyintanterelleen tuuhean kuusen tyyneen katokseen. Siihen tyyntyi äiti. Hartiansa kuusen tyveen nojaten istui ja helmassa nukkui äitin kultanen. Sitä hän katseli ja virtana juoksivat kyyneleet.
Pitkän hetken perästä pyyhkeili kasvojaan. Pöheisillä silmillään katseli lastaan ja nikotellen katkonaisesti virkkoi:
"Miksi et kuole jo pois?… Miksi et jo siirry pois elosta sinä minun… Missä viivyt Tuoni, sinä kaikkien orpojen isä?… Oi, Tuoni rakas, ota pois tämä lahja! Ota pois tämä viaton uhri, minun sydämmeni kalliin helmi!… Helpostihan muutat pois nyt. Et tunne kovia tuskia, ei suruja, ei vaivoja, ei vihaa, ei vaivaa, ei petosta, ei valhetta. Niitäpä on elosi tie raskas, sinä kurjan äitin kantama? Jätä kaikki minulle ja sammuta tuo pieni sykkivä rintasi. Ummista kauaksi nuo vaisut silmät. Ummista tuonen pitkään uneen nuo silmät, jotka eivät kyynelistä tiedä. Ethän kaukaista kipua tunne. Jätä kaikki kyyneleesi minulle, sinä viaton sydänkäpyni!…"