Äiti nosti lapsensa rinnoilleen ja taasen sitä kyyneltulvassa virutteli… Mutta hetken perästä nykäsi likemmäksi rintaansa ja huokasten ja katkonaisesti virkkoi:
Sinä näin rakas, jolle äsken kuolemaa toivotin! Voi rakas Jumala, sinä yksin taidat antaa ja ottaa! Sinä yksin orpoin isä, turvattomain tuki, heikkoin voima, väsyneiden lepo, hävästyjen kunnia, kirottujen siunaus, sinä yksin voit murheet iloksi muuttaa.
Sun kätes vahva vartijan mun tuskissan ain olkoon, ja joukoss' unhotettujen sun apus vahva tulkoon…
Silloin alkoivat äitin kasvot virkistyä, silmät urkenivat etäälle sinertäviin vuoriin; mutta itse tietämättään herahti kyynel silmänurkkiin — tuli toinen ja kohta vallatonna juoksivat virtanaan kalpeita kasvoja. Pitkän, pitkän hetken hän istui siinä niinkuin öinen metsäkin ympärillään.
Viimein kavahti unestaan. Virkistyneenä laski hän nukkuvan lapsen helmaansa, pyyhki karkeaan paitansa hihaan kasvojaan ja raitisteli silmiään katselemaan loitommas likimmäisiä kerkkiä; katseli aina taivaanrannan sinisiin vuoriin, jotka leväten nukkuivat tyynessä kesäyössä.
Laksojen rinteillä tuikkivat päivälliset kasken savut, vaan heikkoina kitkuina raukeasti höyrysivät ilmaan ja muistuttivat menneen päivän paahteista työtä. Mutta kaakkoisen lakson pohjalla raukeasti nukkui Parsikankaan hongistoinen tumma selänne. Sen rinteelle hiipi Kertun silmä: siellä korven rannalla mahtavana seisoi lakkapäinen aihki, jonka juurelle vuosia sitte kylmeni isän tumma sydän.
Kerttu punalti päätään; kasvot punastuivat. — Voi, voi! Jos se vielä eläisi, niin, niin… Kurkkuun pukkausi karvas pala ja kyyneliin hämärtyivät silmät. Kämmeniinsä hän puristi kosteat kasvonsa, rinta nytkytti tuskaisesti eikä näyttänyt muistavan mitä helmassa oli… Muisti toki viimein. Nosti pienokaisen rinnoilleen; kumartui katselemaan hämärtyneillä silmillään… Kasvot leimahtivat punasiksi; sitte kalpenivat. Katsoi vielä terävämmin… Pyyhki kyynelet silmistään ja katseli vieläkin. Oikein terotetuin silmin katseli kauan, että henki salpaasi ja rinta tutisi… Hermotonna retkottivat lapsen jäsenet. Kerttu puisteli sitä, virkkoi:
"Herra Jumala!… Kuollut se on… Mutta kastetta! Ai Jumala!… Kastetta!… Oi rakas Jumala sentään!… Jospa pyhäin elonkirjaan olisi nimesi joutunut!… Ja jospa olisi edes avioliitossa syntynyt!… Ulos suletaan sieltä äpärät… kirottuin joukkoon kirouksen sikiöt!… Ah minua!… Ei hätäkastettakaan!… Voi, voi, minua! Voi, voi!… Ei hätäkastettakaan!… Jumala armahtakoon!… Voi, voi! Ei hätäkastettakaan!"…
Karvas kouristus täytti kurkun. Kuusen juurelle hän laski lapsen ja synkkään suruun kurtistui muoto. Seisalleen nousi ja käsillään puristi kasvojaan ja turski tuskaisesti raskaita parahduksentapasia huokauksia. Käyskenteli sinne tänne Karhurovan metsäisellä selänteellä. Käyskeli vaan. Nyrkkiin puristi kätensä ja nyrkeillä voimiensa takaa pieksi kasvojaan ja hampaitaan kiristellen pyöri ympäriinsä. Hikihelmet kohosivat tulehtuneesen otsaan ja rintaan sulkeutui paksu huokaus.
Mutta viimein huoppeni paisunut rinta ja kipeästi parahtaen tulvasi ulos vastustamaton huokaus. Huutaen vaipui hän maahan kasvoilleen ja siinä viehkuroi. Huokaus salpautui aina rintaan. Mutta kun rinta oli täyttynyt yli äyräiden, niin pihtipieliä repien murtautui ulos haikea valitus, joka kaikui halki siimeän metsän. Sitä teki hän kesäisen päivän. Mutta viimein illan tullen hän hiljeni. Nosti kätensä pois kasvoiltaan ja kuunteli tarkasti. Kuunteli pitkän hetken huokasematta. Viimein ihastui ja virkkoi: