Kertun kasvot väreilivät kiihkeästi ja huulet liikkuivat. Kuului hiljaista höpinätä ja peiton laidan alta katsoi sipeästi pöydän alle. Veti taasen peiton päälleen, että tuli umpipäähän peiton alle. Sitte oli hiljaa yhdessä kohti, pitkät ajat oli huokasemattakin ja sittenkin huokasi, niin hiljaa, ettei mikään paikka liikkunut. Sitte taasen hiljaa siirti peiton pois silmiensä edestä ja katsoi sipeästi penkin alle… Mutta yht'äkkiä remahti iloiseen nauruun.
— No mikä teidät tänne toi! Kummini, kummini!
Samassa alkoi hosua käsillään ja kirkui:
"Risto, älä tule! Ka, no älä tule! No älä!"
Kohta taasen meni suu nauruun ja virkkoi:
"Pertti sinä… sinä iloinen vekkuli! Uutta missä sinun toinen jalkasi?… Hahhaah! Missä sinun toinen jalkasi?"
Karsinseinässä vähän ylempänä penkin korkeutta oli kaksi puunaulaa, joitten päällä pidettiin piekkoa ja leipilapiota. Kerttu hyppäsi käsiksi siihen naulaan, alkoi riuhtoa ja virkkoi:
"No et minua voita!… No ei se lähde, se on siinä kourassa. No vedä vaan, kyllä ei lähde kissanhäntä siitä kourasta. Hahaa!"
Matta naula pääsi seinästä irti ja Kerttu lenti selälleen lattialle.
— Hahaa! Tappasitpa! Kutti parahiksi kuin Rasilan kissalle!