— Olethan veressä! Katso tuota paitasi olkapäätä ja rintaasi.
Reeta: "Se puri"…
Saara: "Jumala nähköön! Kaikissa näissä ollaan!… Mutta mikä on tehtävä?"…
Kertun kasvot vaalenivat, leuka hervahti varattomaksi, jäsenet raukesivat ja alkoi raskaasti huohottaen hengittää.
Reeta löysäsi kätensä:
— Nyt se raukeaa. Katso, aivan menee varattomaksi. Saara kalpeana katseli Kerttua.
— Siinä se nyt retkottaa. Jumalan lykky, kun kuolisi tuohon! Ei hänestä ole elämäänkään, on samallaiset päivät kuin Moilalan Ullalla: kaksikymmentä vuotta on ollut rautakahleissa kuin luontokappale. Reetalta purskahti itku.
— Voi hyvä Jumala, Kerttuko vielä semmoisena!…
Saara katsahti Marttaan, joka kouristuksen lakattua kenotti lattialla, nukkui sikeästi ja sydänala aaltoili.
— Kaksi olisi tuossa surman suupalaa. Kyllä tuokin Martta joutaisi.
Niin tajuttomana taasen tuossa makaa.