— Lähdempä vielä tuon kummini luokse. Reeta puuskutti väsymyksestä.
— Minkä kummisi?
Kerttu: "Minkä kummisi! Katso silmillä äläkä reijillä, niin näet Saloisten muorin tuolla päätään harjaamassa! Tuossa, katsohan pitkin etusormeani, niin näet Saloisten punapäisen muorin, tuon sormettoman muorin. Tappasihan muori kaksi sormea, kun teki väärän valan. Raamatun päälle jäi muorilta kaksi sormea, mutta näkyypä tuo saattavan aika hyvästi nikkaroida ne nikkaroimisensa."
Reeta tarttui Kerttua käteen ja alkoi vetää kotiin päin, Hyypiyksissään Reeta astui rantatietä ja vesi juoksi jokaisesta vaatteen mutkasta. Mutta Kerttu ei näkynyt olevan siitä tietävinään, astua keikutteli vaan, kuten ainakin, ja märät helmat läiskivät paksuihin pohkeihin.
Pirttiin vei Reeta Kertun ja pani kuivat vaatteet päälle; talutti sitte saunaan, laittoi vuoteelle nukkumaan ja asettui itse viereen.
Kerttu puhella höpisi tulta ja taivasta. Kiihkeästi läihkivät kasvot ja silmävalkeaiset volahtelivat kamalasti…
Saunan mustassa seinässä oli pieni hohtava valolevy, joka syntyi aamuauringon punertavista säteistä, jotka tunkeutuivat toisessa seinässä olevasta pienestä aukosta. Tomusirpaleet kähertelivät siinä auringon valojuovassa ja pikkuisina silminä säteilivät ja vaihtelivat toisiaan. Siten synnyttivät ihanan orren, jonka toinen pää oli ikkunalla ja toinen mukavasti liittyi seinässä hiipivään valolevyyn. Sitä katseli Reeta ja kuunteli Kertun höpinää. Silmät seisoivat pyöreinä ja huulet värisivät.
XXXI.
Kaksi pitkää päivää oli Kerttu ollut saunassa; oli nukkunut melkein koko ajan.
Oli jo hiljainen ilta. Kerttu haukotteli moneen kertaan… nousi verkalleen istumaan… nojasi selkänsä saunan seinään ja eksyneennäköisesti katseli.