"Anna minun raukan olla rauhassa… Minulla ei ole sielua."
Saara: "Voi, voi, sinä taasen tulet hulluksi! Voi, voi, tyynny nyt
Kerttu kulta!"
Kerttu riuhtoi itsensä irti.
Saara: "No et saa lähteä mihinkään. Menet vielä metsään. Ole vaan siinä ja asetu."
Kertulta juoksivat kyyneleet virtana.
— Anna, hyvä ihminen, minun raukan olla rauhassa. Ei minulla ole sielua…
Saara: "Lähde nyt saunaan; en jouda sinua vahtimaan. Menet vielä metsään, niin kuka sinut sieltä hakee. Lähdetään saunaan. Ehkä siellä selkeät paremmin."
Kerttu lähti Saaran taluttaissa astumaan pirtin lattiaa. Askeleet horjahtelivat sinne tänne ja kurttuinen harmaa hame höllähteli puoleen ja toiseen. Leveät hartiat nutjahtelivat itkunpurskauksista ja kädellään puristi kasvojaan ja virkkoi:
— Ethän vie minua linnaan. Voi, voi anna minun raukan olla rauhassa.
Saara: "En, en toki vie sinua linnaan."