Ja laski Kertun istumaan sannan loukkoon. Siinä Kerttu peitti kasvonsa käsillään ja huutaen itki ja valitti:
"Voi, voi! Ei minulla ole sielua!… Eikä polta Jumala tätä maailmaa… Voi, voi, polta, rakas Jumala, tämä maailma!"…
Saara kääntyi ulos, pani puskurin oven päälle ja kyyneliä karistellen kuunteli hetken aikaa Kertun valituksia, nykäsi huivin silmilleen ja virkkoi:
"Mieli on kallis, jota aina tarvitaan."
Sitte käveli pirttiin; mutta rappusilla seisahti vielä ja itsekseen puhui:
"Voi, voi, minua onnetonta… Ei olisi minun pitänyt sanoa… Kun satuin sanomaankin, että se muori kuoli siitä kyljestään. Voi, voi sentään!… Ei saa syötyä takaisin."
Kasvot vetäytyivät kokoon ja huokauksen seasta jatkoi:
"Voi, voi rankkaa, minkälaisessa tuskassa se on! Voi, voi sentään!… Yhä vaan huutaa kuin päätään leikattava… Voi, voi!… Hulluksi se vieläkin tulee"…
* * * * *
Kolme viikkoa oli Kerttu vielä saunassa. Reeta sitä sinne hoiteli. Oli Syyskuun Sunnuntailta, Saara oli yksin pirtissä ja periakkunan poskessa hän istui. Kellahtava syysillan aurinko paistoi raukean varjonsa uunin savustuneeseen lieskaan. Siinä hän istui. Pikku Matti sylissä hermotonna istua myssötti selkänsä nojaten äitin rintaan, suu huolettomasti auki ja raukeasti lupsautteli silmiään. Mutta heti ne painuivat umpeen ja sieramet alkoivat sihistä unen tiheää hengitystä.