Reeta tuli pirttiin ja virkkoi:
"Ajoin lehmät yösyöntiin. Sienien jälessä kulkea huuhtovat ympäri kiveliöitä, niin sitte kun tulevat kotiin, niin väsyvät ihan hengenheikoiksi. Nytkin tuossa suitsun ympärillä ihan pitkällä-pituuttaan maata rojottivat eivätkä yrittäneet tointua jaloilleen. Tuo härkä se sitte vielä, se ei muuta kuin päin kääntyi ja alkoi terhennellä, ettei hän lähtisikkään metsään; vaan kun minä otin seipään, niin hoikan otti."
Saara hiljalleen virkkoi: "Kuuleppas, Reeta, tuleppa tänne."
Reeta istui pöydän latvan kohtaan, laski kyynäspäänsä pöytään ja ohauksensa varasi kämmeneensä. Vasemman jalkansa nosti oikean polvensa päälle, siinä heilutteli ja tavallista keveämmällä mielellä hymyillen silmäili Saaran syliin lihavaa pulloposkista Mattia. Saara pyyhkäsi sormiensa nenillä silmiään ja kasvopäitään, pikkuisen karasti kurkkuaan ja alkoi:
"Minulla on sinulle, Reeta, sanomista. Ei taida se olla sinusta mieleen, vaan sanoa minun se täytyy."
Reetan silmät pyöristyivät, kasvot värähtelivät ja suu vetäytyi kolmelle sopelle, kysyi:
"Mitä sanoa?"
Saara: "Kun tuo Kerttu on niin hurja. Nyt se on tullut semmoiseksi, ettei se siedä muita ihmisiä ollenkaan. Äskenkin, kun olisin mielelläni puhutellut, menin saunaan, niin alkoi parkua kuin syötävä ja luuli minun tulleen häntä linnaan noutamaan. Niin etkö sinä lähtisi sen kanssa asumaan tuonne Pahtajärvelle isävainaan vanhaan kalastus- ja metsästyssaunaan? Ehkäpä se siellä, kun ei näe muita ihmisiä, niin selviäisi ehkä hetikin… Kyllä täältä antaisimme, mitä vaan tarvitseisit."
Reeta: "Minäkö en lähtisi sinne! Olen jo ajatellut montamonituista kertaa, että tahdon sinulta lupaa päästäksemme sinne aivan sentähden, kun se noin pelkää muita ihmisiä. Se kun kuulee vähänkään puhetta tai liikettä ulkoa, niin se vapisten kysyy: Tuleeko se tänne, tuleeko se minua linnaan viemään? Penttiä se pelkää kuin surmaa. Kun sen ääni vaan kuuluu, niin se vapisee kuin virrassa ja sanoo: Nyt se viepi minut linnaan… Ja sitä se höpisee myötään, että ne vievät hänet linnaan ja panevat vaskihärkään palamaan… Sinne Pahtajärvelle minä lähden Kertun kanssa, sinne niitten kolmen hongan juureen. Muistan kuin eilisen asian, kun pienenä ollessani isän kanssa muuanna kauniina kevätaamuna kaloja perkkasimme niitten juuressa ja käki kukkua keikkasi latvassa. Se oksalta oksalle liepsakehti; jalat olivat keltaiset. Siinä se kukkua helkytti, että hongisto kaikui! Ja korpipääskyset loikoilivat ilmassa laulaa surittaen ja väliin laskeusivat hongan alimmaiselle oksalle ja siinä oikein lukkoon lauloivat. Autuas käen ampuu, vaivainen pesän löytää sanotaan virkkoi isä ja rupesi ampumaan; mutta silloin käki lähti ja katosivat pääskysetkin. Vaan eivät ne enää sitä muista, kyllä käki vieläkin tulee honkaan kukkumaan."
Reeta kohotti päätään ja jatkoi: