Saara: "En toki, sisko rakas, en, en."
Kerttu nykäsi itsensä irti.
— Anna minun olla rauhassa! Voi, voi, kun ei Jumala polta tätä maailmaa!
Sen sanottuaan allapäin astui pirttiin, istahti lattialle loukkoon päin, käsillään peitti kasvonsa ja puhki raskaita huokauksia.
Saara punastuksissaan katseli Kertun jälkeen.
— En uskonut tuommoiseksi, kun katsoin tuossa kirves kädessään.
Reeta: "Se on toisakseen kuin ilmo ihminen. Se minulle on hakannut siltapalkkia, pannut avuksi siltoja ja ollut aivan myötään apuna tässä talon teossa. Ei sitä uskoisi miten vahva se on, vaikka se on tuonnäköinen ja semmoiset rääkät kestänyt. Vaan se on niin paha nyrvähtämään. Sille ei tarvitse paljo neulaa nenäksi ennenkuin se loukkautuu. Tässä tuonaan kuokimme tuossa hyvinäkin ihmisinä peltoa, niin hän katkasi kuokan varren. Minä sanoin vaan, että no nyt sinä tekosen teit, kun katkasit semmoisen nijouneen varren! En sen enempää torunut, niin siitä otti itseensä ja pakeni metsään. Turhaan minä sitä huutelin päivän toista. Mutta toisen illan hämmärtäissä löysin sen erään latvuksen alta kyyröttämästä; sammalia oli nykkinyt peitokseen. Ja siitä minä sen löysin, kun näin niitä sammalia nykityksi. Kyllä minun sydäntäni vapisutti, kun näin Kertun vanukkeisen tukan sammalkasasta eikä ihminen liikkunut vähääkään. Monta kertaa minä hätä kurkussa huutelin: Kerttu, kuule! Kerttu, kuuletko sinä? No oletko elossa? Kuule! Mutta ei se virkannut mitään. En tohtinut mennä käsiksi, vaan otin kepin ja sillä tyrkkäsin sitä kasaa, niin jo liikahti. Menin sitte viereen puhuttelemaan. Mutta kauan sitä sai rukoilla ennenkuin taipui lähtemään minun matkaani. Kuutamalla me sitte palasimme kotiin. Mutta iltasetta se rupesi nukkumaan ja venyi kappaleen huomeistakin päivää ennenkuin kuontui syömään. Iltapäivällä se jo taasen heilui kuokka kädessä tuossa kuokoksella."
Saara: "Kylläpä vähästä niipastui."
Reeta: "Vähä se sietää. Ja sään-murteiksi se on itsestäänkin töllerönä ja itkee, ettei hänellä ole sielua."
Saara: "Kyllähän se ei enää taida tulla entiselleen."