Reeta läksi astumaan pirttiinsä; suu oli murrollaan ja mennessään murisi itsekseen:
"Siinä ei paljo huolittaisi: ensinnä toisilta vallataan maat ja mannut, elot ja elämiset, sitte ei muuta kun anna anteeksi! silloin on kaikki hyvin. Sukkela kiepsaus! Niin ne viisaat tekisivät! Mutta on sitä mieltä leivänkin syöjällä, jos kävynkin purijalla… Semmoisia asioita tullaan noutamaan kuin aitasta… Kyllä minä muistan: monta kyyneltä olen itkenyt heidän tähtensä. Olkoot nyt siellä, minä olen täällä."
Niin murisi Reeta ja ynsein kasvoin rupesi Kertun viereen nukkumaan.
Mutta uni ei tullut. Kirkkaina viipyivät Reetan silmät ja itsekseen hän puheli:
"Voisippa tätä! Minä muistan kaikki mitä he ovat meille tehneet. Minä maistan muikkukekrin, kalakekrin kaikitekkin. Kaikki täällä on korvan juuressa… Anna anteeksi! Ei suuri sana suuta halkase!… Nyletään toisilta henki ja eläminen, sitte tullaan sanomaan: anna anteeksi. Se on ajatusta! Nyletään vaikka nahka toiselta ja sanottaisin: älä ole milläsikään, anna anteeksi… Se ajatusta!… Pahalla pahaa kostaa! Sitä emme ole tehneet. Olisimme kostaneet, niin olisimme polttaneet tulta taivaalle koko pesän. Sitä emme tehneet. Pakenimme kuin jänikset haavalta; jätimme kaikki mielellämme. Voi, minä muistan sitä hetkeä, kun tytöt jättivät Pietolan!… Anna anteeksi! Ei muuta, kun hypättäisiin kuin hyllyltä. Toisen perällä vaan tuleen istuttaisiin… Rovasti on sanonut, että sovi nopeasti riitaveljeis kanssa. Se on raamatun sana ja se on, että laita paikat paikoilleen ja tahdo sitte sovintoa… En minä muuta enkä toista, vaan kun tuo Saara lähti sille asialle. Mutta luimussa korvin se lähti… Ne ovat tottuneet näkemään, että meissä ei ole vastusta, että meitä saa nenästä vetää minne tahtoo. Mutta suuttuu se viimein suunnallinenkin. Tuskissaan se puujousikin ampuu."
Reeta kyyristyi koukkuun vuoteellaan, pani kätensä päänsä alle, lapisti silmänsä nukkumaan. Mutta ei tullut uni. Aamun helteinen aurinko paistoi jo yli Hirvaskeron honkaisen tutkaimen, kun Reeta vielä valvoi ja siltä silmäinsä nousi aamu-askareilleen. Seisahti kartanolle; katseli taivaalle. Otti vesisankon; lähti rantaan. Astui muutaman askeleen; mutta palasi takaisin ja katseli taasen taivaalla lepäileviä pilvenlempareita ja kuivia tuulenkynnen haituvia. Viimein hän virkkoi:
"Kun minä en sentään lähtenyt! Jos olisi jo kuollut… No ei se nyt toki niin… Käyn minä siellä, oli miten oli; toisinaan tuo sattuu kuolemaan."
Sitte Reeta koppasi sankkonsa, kävi vettä rannasta, kasteli lypsinkiulunsa ja meni lypsämään Kyyttöä, joka seisoa möllötti pienellä peltokuokoksella ja raukeasti silmiään lupsautellen märehtiä veuhtoi; hännällään kahden puolen huiskautteli ja suuria korviaan silloin tällöin heilautteli. Ja kun Kyyttö oli lypsetty, herätti Reeta Kertun ja sanoi Kertulle:
"Vie sinä nyt tuo Kyyttö tuonne Raatesuolle ja Lappakorvelle päin. Antaa sen oppia sielläpäin kulkemaan, kun on tuo Karpalosuo tulvan alla… Vie nyt heti. Mitä se tuossa suitsun luona tekee, on se siinä koko yön ollut. Ei siinä maha täydy. Vie heti ja ole sitte kotona. Minä käyn Pietolassa."
Kerttu: "No, no, kyllä minä."