"Neljä vuotta, viidettä vuotta on siitä aikaa, kun minä näin sille Sannalle niin kummallisen unen ja minä tässä sanoin Pentti-vainaalle, että kyllä se jotakin kaavehtii. Mutta nyt en muista sikloakaan miten se oli… No kerro nyt sen kuolemasta. Miten se polonen hukkui?"
Auno: "Mitäpä siitä paljon kertoisin. Se hukkui vaan."
Saaran silmät olivat pyöreinä ja kasvot korvia myöten leimusivat punastuksissa, virkkoi:
"Kerro toki!"
Auno: "Se nyt oli semmoista. Sannalla oli sulhanen oikein mieluinen. Hän oli eräs ajuri — semmoinen hevosmies — oikein etukärryn väkeä. Oli Juhannuspyhät, niin Sannan sulhanen hommasi lystiretken Siikakoskelle ja siihen joukkoon vietiin Sanna ja monta muuta hänen laistaan. Ja missäs se on rikka kuin rattaassa: sinne joukon jatkoksihan sitä lähdin minäkin. Siihen roikkaan karttui kymmenen henkeä: kahdeksan tyttöä ja kaksi miestä. Siikakosken niskassa virran keskellä on kaunis metsäinen saari. Siihen menimme maalle ja siinähän sitä alettiin elää elämistään. Siinä lyötiin jos minkälaista kisaa ja Sanna parasna. En milloinkaan vielä ennen nähnyt Sannaa niin hurjana kuin silloin. Loppunsa edellä tuo lienee ollut. Siinä meni se yö. Aamusella oli jo aurinko puiden latvoilla, kun vasta lähdettiin pois. Vene oli vähävaranen. Sanna istui soutamaan ja se sulhanen viilettämään. Viilettäjä käski soutamaan, ettei väkivesi kantaisi suurelle aallokolle. Mutta Sanna vaan nauroi ja ilakoi, että katsotaan miten tuo hevosmies on hätänen. Viilettäjä käski tiukemmin soutamaan ja kaikki muutkin alkoivat hätäillä, kun vene hurjana kiirehti kuohuvaa aallokkoa kohti. Muutamat jo kirkuivat pelosta, mutta Sanna se vaan nauroi ja piti lystinään muiden hätää. Hän luotti voimiinsa, että hän muutamalla airajaksella voipi nykästä veneeen pois aallokkoon joutumasta. Ja niimpä viimein, kun näki, että on vaara likellä, rupesi nykäisemään voimiensa takaa. Mutta silloin katkesi airo ja silmänräpäyksessä nieli virta veneen kuohujen sisään ja me olimme kuin rikat aaltojen vallassa. Ei muuta kuin sormet soutimina mennä huppuroitiin hyökyjen mukana, kunnes ne hurjat hyökyaallot murtuivat suvannon tyyneen pintaan. Mutta siinä tyyneen jamassa syntyivät armottomat pyörteet…"
Silloin sana takertui Aunolle kurkkuun. Nielasi kuivan nielauksen ja jatkoi vielä:
"Ne nielasivat syvyyteen".
Saara: "No entäs sitte?"
Auno sanoi hiljaa:
"Sitte vasta kerron."