Sen sanottuaan painoi päänsä pöytään käsiensä varaan.
Saara nousi kävelemään lattialle… Tuokion päästä virkkoi:
"Voi, voi sentään! Kyllä on tosi vanha sananlasku, että naurusuuhun hullu kuolee, minkä se Sanna. Se oli ennenkin jo sellainen kiusantekijä ja nauraja. Sehän aina ennenkin, kun rietausi pelihtemään, niin eihän siitä tahtonut tulla toista päätä."
Aunon kasvot virkistyivät, alkoi jalallaan heiluttaa kätkyttä.
— Ompa siinä aika pullukkaposkinen. Tyttökö poikako lienee. On niin punaverissään, että kohta tippuvat verikarpalot. Onko sinulla näitä monta?
Saara: "Onhan näitä kolmella pohjalla. On niitä siinäkin äitin kaulaan."
Auno: "Äitin kaulaanko? Mitäs isän kaulaan?"
Saara huokasi syvään.
— Etkö sinä tiedä? Kohta puolikolmatta vaotta on isä jo haudassa maannut.
Aunon silmät leimahtivat: