Saara laittoi murkinaa perheelleen ja virkkoi:
"Niinhän se on, kun on yhdestä aisasta reki perässä. Mutta nythän sinä ruvennet meille avuksi? Jäänethän sinä toki kotiin?"
Auno: "Tässäpähän nähdään. Kyllä kai tämä ei näy paljoa miellyttävän.
Näkyy olevan koko Pietola ihan perälleen painumassa."
Saara ei virkannut mitään, osotti Aunolle kämmenpäänsä, johon oli luudan varresta sälö pistänyt. Kun Auno puukonkärjellä kaivoi puikon pois, tunnusteli Saara kämmenpäätä tuntuuko vielä pistäväksi ja virkkoi:
"Eiväthän ne ole yhden jäljet niinkuin yhdeksän. Tuommoisten väkipuoleisten kanssa olen tässä riepannut. Pentti kitui kolme vuotta, puolet aikoja melkein selkänsä tiessä ja välistä ihan käsin käänneltävänä, ei ollut työlle eikä tielle. Vaivaisia ja vasoja, ruhoja ja rampoja on tässä vaan ollut eikä yhtään täysirahkeista henkilöä, niin kyllä tässä on suoraan pidetty. Eipä kumma, jos joku kohta tahkoakin vetäisi. Mutta kyllä meillä sentään on talven varustetta vuotta välttää, kun muu paha muualta katsonee. Ja siinähän on kylliksi. Huomisella päivällä on suru itsellään."
Samassa ilmausi Saaran kasvoihin syvästi arka punastus ja siihen lopetti puheensa. Mutta pitkän hetken perästä virkkoi:
"Nythän minä alan toivoa, että vielä kerran tultaisiin koko joukko yhteen tässä Pietolassa."
Mutta siinä sanat sulkeutuivat suuhun. Näytti olevan halua puhella, mutta ei sitä tullut.
Auno: "Kyllähän tästä vielä kalu tulisi, jos joukolla kokoutuisimme. Kyllä kai se kohta pesisi silmänsä tämä ontuva Pietola. Mutta siinä on yksi asia…"
Enempi ei Auno tahtonut sanoa. Umpimielisenä vaan katsoi käteensä ja sujutteli sormiaan sinne tänne.