Saara: "Kyllä minä ymmärrän mitä tarkoitat. Minä olen aivan viaton siihen asiaan. Minä tiedän että jokainen sormi on yhtä kipeä. Ne, joita on moittiminen, ovat haudassa ja annetaan niitten olla siellä. Mutta nyt mitä vaan on maata ja maanpäällistä, niin olkoot kaikki yhteiset, niin yhteiset, niin yhteiset, kun ollessamme alastomat kuin variksen pojat tuossa palaneella kentällä, jolloin söimme suolain kanssa paistinkalaa."
Auno ei virkannut mitään; meni ulos. Käveli rannalle petäjän juureen, jonka tyvessä nokiset kaarnansilvat vielä muistuttivat sitä muinoista paloa. Siinä hän istui kuuraiselle kivelle, pisti kätensä nuttunsa poveen ja katse urkeni kauas. Kalliojärven laksossa lepäsi sumu, mutta Hyllyäiskero kohotti tuttavan päänsä yli sumun ja hymyili kuin harmaapäinen vanhus katsellessaan leikkiviä lastensa lapsia ja mieleensä johdattelee menneitä muistoja elämänsä päiviltä.
Siinä istui Auno ja vakavin kasvoin silmäili ympärilleen kauas ja lähelle.
Siihen tuli Saara tummunut karjaturkki päällään ja virkkoi:
"Sen petäjän juurelle olen monta kyyneltä kylvänyt ja monta huolta pois huokaissut."
Auno: "Tämän männyn juuri on minulle rakkain paikka tässä Pietolassa… Rakkain paikka sanon minä, tuo jäinen petäjän juuri, kivinen tanner vaan. Jäinen ja kivinen tanner, mutta usein sen olen muistanut."
Saara katseli ympärilleen, huulet mutuilivat, mutta viimein hän sanoi:
"Pentti se poltti ne välikirjat."
Aunon silmät pyöristyivät, katsoi tuikeasti Saaraan ja virkkoi:
"Poltti!… En usko."