— Mutta Kerttu, yhäkkö sinä möhönturkkia paikkaat, kun istut loukossa seinään päin? Anna nyt kättä minulle.
Kerttu: "Anna minun raukan olla rauhassa!"…
Auno taputti kädellään Kertun mustatukkaiseen päähän, virkkoi:
"Voi, voi sinua, minun kaksoissiskoni… Jääkää Jumalan haltuun!"
Reeta: "Samaten sinäkin… Ja kuten olet aikonut, niin laita tulemaan siskot tänne aivan niin kuumalta kuin kärsii."
Auno: "No, no, kyllä, kyllä."
Auno lähti matkalle ja työntyi Sainiokankaan hongistoon.
Halki huurteisen metsän, pitkin Parsikangasta, poikki Ritakorven ja Seipiharjun eteläistä vietettä hän painui suoraan aina Ketolan kirkkotielle. Siinä hän istahti sammaleiselle kivelle ja löyhdytti rintanuoransa ja puhalteli paisuneita henkäyksiä raikkaaseen poutailmaan. Syvälle olivat painuneet kontin tuohiset viilekkeet Aunon olkapäihin. Märkänä oli pää, hartiat höyrysivät ja kasvoja pitkin vierivät mehevät helmet.
Auno pyyhiskeli otsaansa. Kun huokaukset hiljenivät ja otsa kuivi, katseli hän tuuheaan metsään, jossa kuusi toisensa peitti ja koivu koivua piteli.
Itsekseen hymyellen hän virkkoi: