Saara: "Sinähän tuon olet satuttanut oikein luonteannäköisen miehen."
Katri: "Sijaansappahan välttää. Eihän tuo vielä ole tukkia repinyt."
Saara: "Mutta tuo Auno minun juohtui mieleen."
Katri: "Minkätähden?"
Saara: "Näyttää niin muuttuneen mielentilassaan entisestä. Tuntuihan tuo jo syksyllä täällä käydessään, mutta en siitä niin tiennyt kuin tässä illalla. Tuolla illalla petäjän juuressa puheessaan tuntui siltä ja sitte maatarupeuksen edellä minä menin ulos, niin tuolla pientareella oli maassa kasvoillaan. Minä luulin, että se oli rukoilemassa."
Katri: "Kyllä se on muuttunut. Se tuli siitä Sannan kuolemasta niin levottomaksi. Monta kuukautta oli semmoisessa tuskassa sielustaan, että käveli metsiä vaan eikä ollut tielle eikä työlle."
Saara: "Miten se siitä selvesi?"
Katri: "On eräs saarnamies sattunut sitä tiellä tapaamaan. Sen kanssa olivat hetken puhuneet, niin se tuli niin sanomattoman iloiseksi. Voi, voi, kun se oli sitte iloinen! Minulle se siitä ensiksi tuli puhumaan. Se oli niin, niin erinomaisen iloinen ja sen kasvot oikein leimusivat! Ja sitte myöten se on ollut semmoinen, että se ei ole rukoilematta yhtään päivää. Ja se on niin omituinen, että se ei suutu vaikka sanottakoon kuinka pahasti."
Saara: "No pitiköön se illalla vieraskoreutta, kun se meni tuonne pientareelle?"
Katri: "Salapaikassa se tavallisesti rukoilee. Ja nuo miehet kun sille ovat vihaiset, niin eihän se niitä tahdo pahentaa."