"Ettehän minulle ole pahoin tehneet."
Sitte hän nousi seisalleen, liitti vielä kätensä ristiin ja katsoi korkeuteen. Silmistä juoksivat tulvanaan kyyneleet. Sitte hän pyyhkäsi kasvojaan ja lähti äänettömänä kävelemään kotiin.
Vuoteilleen palasivat tytötkin ja nukkuivat herttaiseen uneen…
Aamulla herättyään pukeusivat ja siirtyivät askareihinsa kukin. Auno se Riikan ja Katrin kanssa lähti pellolle lehmiä lypsämään.
Auno virkkoi lehmää lypsäessään Riikalle ja Katrilla: "Minä kun unissani näin rovastia. Se kun oli niin hyvä minulle. Oli paljo väkeä, mutta ei kellekkään ollut niin hyvä kuin minulle. Minä en muista, mitä hyvää se teki, mutta hyvä se oli. Herättyäni joukahti mieleeni, että tokihan se antaa meille ohran siemenet."
Riikka: "Hyh! Eipä vähä mitään! Vai ohran siemenet? Semmoinen se on mieskin! Ei kuulu se auttavan ketään, vaikka näkisi suolleen kuolemassa. Niin sanovat kaikki. Ja yksikö siltä on niitä yrittänyt!"
Auno: "Ei ota jos ei annakkaan. Mutta minä en uskoani pane paljoonkaan, etten saisi edes vähää."
Katri oikein ihastui.
— No hyvänen aika!… Mutta minä uskon myös, että rovasti antaa. Sehän on aina ollut meille hyvä. Mitenkä tuossakin Pahtajärven niityn kohdassa oli ollut meidän puolesta, kun olivat kyläläiset tulleet niittämään.
Riikka: "Älkää toki nuolaisko ennenkuin tipahtaa."