Kolme päivää oli Vappu ollut levotonna. Kolmannen päivän viimeinen kajas hymyili lännen ruskorannaksella. Tuikkaava pystyvalkea hämärästi valaisi kamaria. Vuoteellaan virui Vappu, Hengen lähtöä katsomaan kokoutui rahvas. Kyyneleet olivat kuivaneet. Tuskanhiki virtaili kurjia kasvoja. Muita jäseniä hän ei liikuttanut kuin päätäänhän kallisteli puoleen ja toiseen ja vireästi puhui sekavia sanoja ja tavattoman kirkkailla silmillään katsella remautti ylös ja alas ja joskus kiintyi katsomaan yhtä suoraa läpitunkevan terävästi, mutta silloin parahti itkemään. Mutta kun sai käännetyksi silmänsä ylöspäin, niin rauhoittui ja sanoi:
"Milloin se tulee?… Milloin se tulee? Sinä aina sanot: 'nyt se tulee!' mutta eipään tule…"
Kalpeina ja kyynelsilmin katselivat kaikki Vapun outoja liikkeitä.
Sitte Vappu kallisti päänsä akkunaan päin ja katsoi itäiselle taivaalle; teroitti silmänsä yhteen paikkaan. Mutta kohta levisi kasvoihin virkeä ihastus ja sylinsä ojenti sinnepäin ja riemuten virkkoi:
"Katsokaa, katsokaa, nyt se tulee! Katsokaa tuonne! Katsokaa!"
Heti remahti huone valoisaksi. Säikähtyen kääntyivät kaikki siihen Vapun osoittamaan paikkaan ja näkivät itäisellä taivaalla kirkkaasti paistavan valolevyn. Se ei ollut päivän valoa, ei kuun valoa, ei revontulen valoa; mutta hohtavaa ja kirkasta se oli, ja isoja, kirkkaita säteitä lankesi harvasteesen maahan.
Vapun valtasi voimakas mielenliikutus ja lamasi koko ruumiin. Valtaviin huokauksiin sekoivat sanat; mutta huokausten voimakkaissa purkauksissa kuului:
"Tulit… tulit… tulit…"
Auno lankesi kasvoilleen lattialle. Saara parahti:
"Herra Jumala! Nyt on viimeinen päivä! Isä armahtakoon!"