Vappu ja Auno puristivat kätensä ristiin ja kuin yhdestä suusta huutaen virkkoivat:
"Kiitos Jumalalle! Kiitos Jumalalle!"
Vapun rinta kuohahti ja suuri kyyneltulva purkautui kasvoille; mutta kyyneleistä silmiään rapistellen sammutteli viimeiset kytevät kohdat ja laskeutui maahan.
Maahan rienti Aunokin. Kaikki seisoivat puhtaassa selvässä ilmassa kuin puusta pudonneina katsellen ihmeellistä pelastustaan. Riikan ja Katrin kasvoissa näkyi syvä mielenliikutus ja käsillään rintojaan pidellen hyrskivät valtavaa itkua. Riikan huokauksissa kuuluivat sanat:
"Hyvä Jumala… Hyvä Jumala."
Mutta murrokossa jyrisi vielä tuli, että maa tärisi ja honkien latvain tasalle reuhuilivat irtonaiset liekit.
Auno pani hameen päälleen, kävi Raamattunsa ja meni aihkien juureen siihen pieneen aituukseen; pani Raamattunsa penkille ja virkkoi:
"Lähdetään katsomaan tuota tulta."
Auno lähti kävelemään. Toisetkin rientivät perään. Mutta ukkonen jyrähti likempänä; aurinko oli jo pilveä takana. Kohisten likeni mehevä sade, jonka suuret vesiherneet suhisivat kuumassa porossa. Jyrähti taasen ja sade kiihtyi, että kenttä ropisi ja mustiksi tummuivat hohtavat kekäleet, ja murtojen riehuvat liekit hupenivat valkeaan savun kitkuun.
Silloin juosten rientivät kaikki Riikan kotiin. Siellä suuressa pirtissä punastunein kasvoin ja pyörein silmin hälisivät ihmeellisestä tapauksesta. Sinne tuli Aunokin, mutta kulmastaan juoksi vielä veri ja valui pitkin kasvoja ja paitakin oli aivan veren vallassa.