Tahvo ja Olli-Pekka ne puhumattomina ja seljin toisiin katselivat särjetystä ikkunasta kankaan liepeellä höyryäviä kekäleitä ja pakenevaa sadepilveä, joka savenharmaana usmana kohisten kulkeutui halki metsien ja jätti jälkeensä tyynen poutaisen ilman.
Olli-Pekan kasvot olivat jäykkinä, mutta syvässä värähtelivät kuumat veret. Tietämättään puhkesi syvä huokaus ja ketään katsomatta meni ulos. Kiirein askelin hän rienti metsään. Silmät rävähtämättä katsoi maahan ja käveli Karpalosuon sivua kankaan lievettä. Erään korpinotkelman laidassa, jossa tuhannet kuuset hämärtivät ilman, istahti hän kuusen kengälle ja virkkoi:
"Voi, voi sentään!… Ilman Aunoa olisi palanut… Voi, voi, kun ei olisi sitä tullut!…"
Suuret kyyneleet ilmautuivat kasvoille ja viimein taasen kuului:
"Voi, voi mitä tein!…"
Vappu katsahteli ympärilleen, virkkoi:
"Mutta missä Reeta?"
Katselivat muutkin ympärilleen, mutta ei näkynyt.
Riikka: "Missä tosiaankin on Reeta?"
Auno; "Lähdetäämpä katselemaan ulkoa."