Riikka: "Siinä ei ole sen pitempää. Ei muuta kuin huomenna asiaan käsiksi. Muutamat rovihtemaan, toiset kyntämään ja muutamat aidan panoon, niin tulevan sunnuntain aikana on huuhta siementä odottamassa, ja silloimpa tarvitaankin päästä heinäntekoon."
Reeta istui mättäällä. Mutkikkaina raitoina näkyivät vielä kyynelten jälet, mutta tyyntyneet olivat kasvot ja vakavasti hän katseli asuintalonsa kattoa, jossa oli suuria laatareita syvälle palaneita kohtia. Siihen likenivät Auno, Vappu, Riikka, Anni, Martta ja Katri. Reeta katsahti Vappuun ja virkkoi:
"Mikä todellakin sinut pelasti tuolta katolta? Minä kun katsoin, niin liekit jo löivät yli pääsi. Silloin sinä huusit: Auno, Auno, en pääse pois!… Se vihlasi minua kuin puukolla, pani sydäntäni pahasti ja hurmasi päätäni, että pyörtyä olin. En voinut enää katsoa, vaan juoksin tuonne metsään… Voi, voi, sitä tuskaa!… Niin, miten sinä pelastuit?"
Vappu: "Enhän minä tiedä itsekkään, miten minä pelastuin; huhmoin vaan hameellani minkä kerkesin."
Aunon kasvoissa näkyi mielenliikutuksen väreitä ja hän alkoi matalasti kertoa:
"Minä nousin tikapuita katolle, niin juuri tuossa tikapuiden kohdassa katto reuhusi tulessa ja tervamustan savun kanssa liekit löivät ympäri korvia, että tukka kärähteli. Mutta kun Vapun ääni kuului liekkien takaa, niin minä sanoin itselleni, että yhteen kuolen tai yhdessä pelastun. Menin liekkien keskeen ja hameellani rupesin roikuttamaan minkä kerkesin…"
Aunon puhe katkesi, nielasi tyhjän nielauksen ja jatkoi:
"Niin, tuohessahan on irtanainen tuli, mihin kohti löin, niin siitä sammui ja en tiennytkään, kun liekit vähenivät ympärilläni. Jouduin Vapun luo; rostin siinä Vapulle avuksi. Heti huomasin harjalla tuon tuokimmaisen pilkan olevan tulessa. Hyppäsin sinne, löin parin kertaa hameellani. Samassa jyrähti ukkonen, tuuli puhalti toisaalta ja käänti savun tännepäin. Silloin huusimme: 'Kiitos Jumalan!' Mutta kun tuuli vei savun kaikki pois, niin ikäänkuin löysin itseni seisomasta paljaalta katolta. Silloin vasta huomasin, että olin juuri tuossa räystään nurkalla… Voi, voi sentään! Samassa havaitsin ylläni tämän verisen paitani, veriset käteni ja kuuma veri roiki kalvoisilleni. Silloin jylähti pahasti, hurmasi päätäni ja tuntui kuin rupeaisin kaatumaan syvyyteen. En muuta kerennyt, sanoin vaan että auta Ju…! Niin samassa jouduin kontalleni katolle enkä muistakkaan miten lienen tullut alas. Mutta heti toimisin. Rinnastani kuohahti sanomaton ilo; en tiennyt mitä tein. Kiitin vaan Jumalaa, että sulaa olin siihen paikkaan… En ole vielä milloinkaan niin aivan kädestä vetäen tuntenut Jumalan apua, kun nyt tuossa. Kiitos, kiitos Jumalalle!…"
Toiset tulla haluttivat sieltä palon synnyn katsomasta, Riikan viisitoista vuotias tyttö kertoi:
"Aivan se on sytyttämällä sytytetty. Tuolta harjunselännettä kulkee muuan pieni karjanpolku, niin sen vieriin on viskottu palavia tuohikäppyröitä. Aivan näkee, kun siellä täällä on karreksi palaneita tuohikäppyröitä ihan haamullaan ja siitä on lähtenyt leviämään myötätuuleen. Vähän matkan päässä ovat yhtyneet toisiinsa, josta sitte on lähtenyt rintanaan kahnistamaan."