Saara: "Siellähän se on. Sunnuntai-iltana oli sinne mennyt ja olivat vähän ryyppineet sen talon Jussin kanssa. Voi, voi, lähde nyt, Auno kulta!"
Auno: "Mitä minusta sinne; humalassahan se on."
Saaralta parahti itku ja itkun purkauksen seasta sanoi:
"Se on tuskassa… Ei se elä kauan… Sanoo tehneensä… Voi, voi lähde nyt, se aivan kohta kuolee ja sanoo joutuvansa helvettiin… Voi, voi lähde nyt!"
Aunon kasvot kirkastuivat, mietti vähä, kääntyi sitte Saaraan ja virkkoi:
"Juokse nyt ja vie minulta semmoinen neuvo, että ei Jumala tahdo syntisen kuolemaa. Jos kääntyy Jumalaan, niin hän saa elää… Minä rukoilen hänen puolestaan ja tulen sitte, kuu pesen itseni ja panen puhtaammat vaatteet päälleni… Mene nyt, kyllä minä tulen."
Saara lähti helmat kourissa juosta haihottamaan takaisin. Auno lähti kotiin, pesi noesta itsensä, muutti vaatteet päälleen ja lähti Raamattu kainalossa astumaan ja kasvoissa lienteä loimo — — —
* * * * *
Vuoden perästä enemmän kuin kuuden tynnyrin kylvö kuhotti ruista kuin hankea siinä kotirinteellä, joka ryöhyten lainehti kesän liepeässä tuulessa. Tuolla täällä laineiden keskellä seisoi kiertävine rosoineen alastomia honkia, jotka lehvättömine oksineen kurjasti ojentelivat ikäänkuin kättä tarjoten toisilleen, muistuttaen sitä viime kesäistä kamalaa paloa. Mutta kului vuosia kymmenen. Silloin ei enää näkynyt honkia, vaan muheat peltosarat lojottivat laidasta laitaan yli tuon valtaisen aukean ja vieläkin etemmäksi, aina tuonne lakean Raatesuon tarvasmännikköiseen rantaan. Nyt eivät enää Lainion kyläläiset niittäneetkään Pahtajärven heinikkoa.
Olipa jo toisella puolen Pahtajärvenkin neljä uutistaloa, jotka hohtavine tuohikattoineen ja päivän paahtamine ruskeine seinineen ja valkeapuitteisine ikkunoineen seisoa kepottivat pienoisien viljapeltoinsa keskellä tuon valtaisen luhtaniityn päivänkaltevalla rannalla. Niissä asui perheineen Katrin kaksi nuorempia poikia ja Riikan kaksi nuorempia vävyjä. Lehmien pulppuilevien suitsujen vaiheilta kuului lasten kimeä räihinä. Vähän pyylevämmät poikanulikat erosivat omiin joukkoihinsa. Useinpa nähtiin noiden poika palkeroiden parveilevan puolelle ja toiselle Pahtajärven heinäistä laksoa. Kokoutuipa aina taon taostakin multajalkainen vilisevä joukko kankaan jäkäläiselle pielukselle, niin huristen lenteli silloin valkea kirppa tai korkealle ilmaan ponnahteli jänenkääpäinen tervatta koppi. Hienoksi murtui jaloissa harmaa jäkälä ja vilpotellen levisi virkeä kaiku kesä-illan tyyniin metsiin.