Niin viettivät pojat lapsuutensa suruttomia päiviä harmetessa kolmannen polven. Mutta kokoutuipa joskus vanha polvikin yhteiselle aterialle. Niimpä nytkin eräänä Heinäkään Sunnuntaipäivänä siskokset kotoutuivat Riikan lehditettyyn pirttiin viettämään yhteistä lakkatalkoota, kuten sitä Vappu nimitti. Olipa joukossa Ahtolan hopeahapsinen muorikin, entinen tyttöin paras auttaja. Vuosikymmenien perästä hän vielä tahtoi elävin silmin nähdä noita Pietolan entisiä siskoksia.
Taloin nuorempi polvi oli jo kukon laululta lähtenyt lakkaan suuren Raatesuon vaivaiskoivu-rämeisille laiteille, mutta nyt vasta auringon kohotessa puolen rintaan helmat ja lahkeet märkinä hohtavin kasvoin palasivat kotiin. Käsivarsilla oli kannannaiset tuohiropeet täynnä saaria keltaisenkuulakoita sakeassa mehussa hyllyviä lakkoja. Pöydälle laskivat ne tuonnoksensa ja enemmän kuin kaksikymmentä semmoista astiaa johotti nyt lakkoja pitkällä hohtavanvalkealla pirtin pöydällä.
Siihen pöydän ympärille kokoutuivat nyt siskokset yhteiselle lakka-atrialle. Iloisesti haastelivat he menneistä päivistä ja kolmikannalla vinttailivat lakkoja. Mutta hitaasti huoppenivat nuo lujaan sulloutuneet lakka-astiat. Levähtivät ja kävelivät aina väliin muut, mutta Reeta se harvasteesen nosteli yhdellä istumella ja tuumaili:
"Saattaahan näitä syödä niin kauan kuin tahtoo."
Saara katsoi akkunasta ulos, virkkoi:
"On paras kirkon aika… Kirkossa ne ovat miehet; siellä se on Rekkekin… Kyllä se oli koko asia, kun se tuli heränneeksi… Ei ne ole yhtäällä onnen-ohjat. Minäkin osaltani, vaikka en ole laajoja tarhoja tehnyt, vaan kyllä olen viisi nähnyt, kuusi kuullut, seitsentä käsin pidellyt."
Ahtolan muori: "Taisihan se tämä nykyinen isäntä ensi aikoinaan ohjakset kantoon sitoa. Mutta nythän se on mies kuin mies."
Saara: "Ihan sitte myöten kun Rekke tuli heräykseen, niin se on ollut kuin toinen mies. Koko elämä käänti toisen kylkensä, valkeni kuin päivä."
Riikka tuumasi verkalleen.
— Vastapa meidänkin koti on oikein kodilta tuntunut sitte, kun
Olli-Pekka laittoi körttiröijyn.