Kaikki muutkin näkyivät jo saaneen lakoista kyliänsä. Tyyninä he istuivat mikä missäkin penkillä ja jakkaroilla. Näytti kuin olisivat puheet loppuneet. Ainoastaan lapset piehtaroivat lehditetyllä lattialla.
Riikka se kokoili lakkaropeet latvapäähän pöytään yhteen kinkoon ja metson siivellä pyyhki pöydältä kaikki roskat. Pani metson siivet orteen, istahti penkille, otti miniältään rengassilmäisen pienokaisen ja hymyillen virkkoi:
"Tuleppas minulle, sinä äitin tupikki. Kuule sinä kullan solki, mitä sinä nyt töpötät niin totisena suu mytyssä ja silmät pyöreinä kuin suitsirenkaat. Noilla suurilla sinisillä silmilläsi vaan katselet etkä tiedä mitä katselet, ja harostelet noilla pienillä käsilläsi. Niin sinä katselet siinä. Et tiedä paljo tälle ilmalle. Ethän tiedä mitä näet ennenkuin olet niin lopussa kuin olet alussa. Mitä sanot silloin, kun on pääsi niin valkea kuin tuon Reetan ja tuon muorin."
Katri: "Onni se on ihmisen perimies. Eihän kaikilla ole yhtäkaikki."
Ahtolan muori istui penkillä selkänsä nojaten seinää vasten ja löyhällä riippui leukapielissä kurttuinen nahka. Käänti vallatonna riippuvia valkeita hapsiaan korvainsa taakse ja virkkoi:
"Joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää, sanotaan, ja tosi onkin. Kyllä tekin sen tiedätte… Ei suotta sanota, että tikka on kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi."
Vappu: "Kyllä todellakin kaikilla ei ole yhtäkaikki. Toiset menevät elämän halki kuin veneellä, mutta toiset saavat mennä uimalla."
Katri: "Me juuri olemme niitä uimamiehiä."
Riikka: "Kyllä sitä on saatu soutaa jos huovatakkin ennenkuin on tänne päästy. Mutta perillä tuota kohta oltanee, kun harmaita kasvavat korvukset ja kolmas polvi jo tuossa pyrkii korvan tasalle. Ei muuta kuin hyvä kaikki, hyvä kaikki!"
Reeta kohotti valkeata päätään ja virkkoi: