"No olet, sinä Pieto, onnellinen. Lapset tuosta yksin vuosin nousevat, kuin päivä. Toista on, kun minulla ei ole yhtään lasta. Vaikka kuusi on ollut, niin kaikki ovat mullassa… Moni pahoilee sitä, kun tulee paljo lapsia, vaan omine ruokineen ne tulevat. Nähdäänpä miten runsaalla kädellä Jumala nytkin ruokkii tätä puoliorpoa lapsijoukkoa."
Pieto nykki metsosta höyheniä ja kovasti roksi vanhan metson karkea kesi.
"Kunpa olisi tuon Pajupuron varsi niittynä." Tyttöjen ja muorin silmät remahtivat ja lennättivät kummeksivan katseen isään.
Muori: "Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon. Eihän sitä tiedä, jos vielä onkin. Nuorista tuki tulee, vara vasta kasvavista. Kunhan tuo joukko pääsee päätään pitemmäksi, niin ei tiedä, mitä ne vielä raivaavat!"
Pieto: "Vähä on turvaa vävystä, vähä turva tyttärestä."
* * * * *
Metsokeitto oli syöty ja vuoteellaan viruivat jo Pietolan eläjät. Pieton vuoteelta, pöydän päästä, kuului raskas kuorsaus, mutta tyttöjen vuoteelta kuului vilkasta puheen sipinätä.
Kerttu yli Martasta työnti päänsä muorin likelle.
"Minkään tähden isä tänä iltana oli niin hyvällä tuulella? Ei milloinkaan ole vielä niin paljoa puhunut."
Muori: "Sen tähden kai, kun oli saanut niin paljo lintuja."