"Kuolee ne kuitenkin juutalaisetkin".

"No ei niissä kuitenkaan ole henki siinä paikassa, missä muissa ihmisissä. Jo tuokin rahilo olisi siihen sylkemiseen aikoja kuollut, kun olisi sydän ja henki ollut samalla paikalla kun oikeilla ihmisillä."

Pappilan rengit tunsivat, ettei emännän kanssa lopu väittely, eikä heidän asiansa selviä, siksi lähtivät äänen puhumatta kävelemään pois. Ja vaikka olivat nuoria miehiä, niin tuntui tuo Jokilahden emännän puhe pahalta kuolemaisillaan olevasta sairaasta, oli hän miten paha tahansa. Sehän on oma asiansa. Tulivat tästä ihan mykiksi ja äänettöminä astuivat Kuokkalaan toivossa kuulevansa siellä suopeampia sanoja kuolevasta, vaikkapa vihamiehestäkin. Mutta Kuokkalassa saivat kuulla melkein samat läksyt kun Jokilahdessakin, vaikkakin vähän salatummassa muodossa.

Kävivät vielä muutamissa muissa taloissa, joissa niissäkin oli sama mieli. Siksi tunsivat he parhaaksi tulla kotiin. Kotiin tultuaan kertoivat rovastinnalle sen Jokilahden emännän puheet sanasta sanaan ja sanoivat turhaksi ruveta etsimään sitä pahantekijää kun koko seurakuntalaisilla tuntuu olevan sama mieli.

Tämän kuultuaan rovastinna murtui katkeraan itkuun ja itki katkerimmin kun eläessään ennen ja valitti: "Jokilahden emäntäkin joka on minun ensimäinen ystäväni. Jokilahden emännältä olen täällä ollessani ensimäisen lahjan saanut ja siten voitti ystävän sijan sydämmessäni… Ja hän… Ja hän nyt elämäni pahimpana päivänä voi olla tuollainen ja tuolla tavalla lisätä minun suruani, lisätä vaan kiviä kuormani päälle… Mitä on tämä elämä… Tuskaa, tuskaa… Sattumuksia. Sattumuksia ja aina vaan uusia, sydäntä repiviä sattumuksia". Hän itki, että luuli pakahtuvan. Mutta tässä itkiessään teki kuitenkin päätöksensä, kuten rengit olivat kehoittaneetkin, ei vähintäkään enää tiedustelevansa sitä rovastin säikäyttäjää ja itkunsa seasta sanoi: "Antakoon suuri Jumala hänelle anteeksi rikoksensa. Syntisiähän kaikki olemme. Vetäköön häntä se synti Jumalan, suuren, kaikkien syntien anteeksi antajan luokse saamaan ijankaikkisen synnin päästön. Missä synti suureksi tutaan, siinä armo ylenpalttiseksi tutaan".

Tämän sanottuaan rovastinna rauhoittui itkustaan juuri kun se lupaus olisi puhdistanut hänen mielestään katkeruuden. Ja renkien korviin noista rovastinnan viimeisistä lauseista oli kuuluvinaan salainen kaiku siitä, että rovastinna nyt jo tietää rovastin ja Jahtirannan Kaisan rumat välit, joka seikka tunnusti olevankin yhtenä pakottajana sovintoon sen rovastille pahantekijän kanssa.

Tästä rovastinnan päätöksestä kulki tieto Salomo Kejosenkin kotiin. Salomo kohta kääri kylmässä vedessä kastellun kääreen päähänsä ja lähti toikkuroimaan metsään. Sillä ei mihinkään tuntunut olevan niin mieluisen hengittää sitä iloaan kun metsään. Siellä hän mielikuvitustensa vallassa harhaili sinne tänne ja kun aina sattui tulemaan ison petäjän juurelle, niin silloin tuli mieleen kuva niistä rovastin kauhistuksen painosta mustuneista ja kamalasti irvistyneistä kasvoista, joista hänen tuohipeittoisiin korviinsa särähti sydäntä repäsevä hätä-ääni, joka hänetkin pani vapisemaan, ettei olisi hänessä ollut minkään tekijää. Ja joka kerran kun tämä muistui, niin tunsi hän menevän läpi koko olentonsa samallaisen väristyksen ja tunsi koko ruumiinsa vapisevan. Vielä tulevana yönäkään ei saanut unta näiltä muiston tuottamilta väristyksiltä, kun sitä paitsi aina palasi mieleen, että mitä sanoisi hän nimismiehelle, jos se kuitenkin tulisi häneltä kyselemään jotakin. Ja niin meni unetoinna tämäkin yö. Rupesi jo tuntumaan pelottavalta, josko sitä ei saisi enää koskaan unta.

Huomenna kello yhdentoista aikana rupesi kuulumaan kirkonkellojen soitto. Jokahinen arvasi ne rovastin sanomakellojen soitoksi. Ja mihin ikänä kellojen ääni kuului, riensi jokahinen paljastetuin päin kuuntelemaan. Ja tuntui kun se elokuun helteisen päivän sinertämillä vuorilla kiiriskelevä kellojen kaiku rovastin pahat teot Jänislahden seurakunnasta siirtäisi niin kauvas kun itä on lännestä. Ja kun viimeinen kaiku vuorien rinteillä sammui, niin jokahisen sydän vastasi: amen.

11 LUKU.

Nyt oli Jänislahden seurakuntaan rovastin viran pitäjäksi tullut määrätyksi jänislahtelaisille aivan tuntematoin mies ja jokahisen mieli oli arkana siitä, josko sekin on samallainen herra kuin entinenkin. Päästäkseen siitä selville rupesivat nyt Jänislahden seurakuntalaiset kulkemaan kirkolla niin tavattomasti, että jokaisena uuden papin saarnapyhänä oli väkeä Jänislahden kirkolla kuni parhaana jouluna ja kirkon kylän ihmiset saivat kaukalaisille tuhansiin kysymyksiin vastata minkälainen se nyt on se uusi pappi. Aina kuului vastaus: "Se on hyvä pappi, kerrassaan hyvä pappi." Hänen tummapartaiset, iloisesti hymyilevät tekopyhyydestä vapaat kasvonsa ja reipas käytöksensä miellyttivät kaikkia näkijöitä, että jokahinen tahtoi saada tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, jonka tähden sairaitten luona käydessä ja lukukinkerimatkoilla oli hän pääsemättömissä tunkeilijoista, jotka mitkä minkin tekosyyn nojalla tahtoivat häntä saada puhutella. Mutta aina hän niistä hymyillen selvisi ja joka kerran hän itse tietämättäänkin tuli sanoneeksi sanoja, jotka jäivät ainiaaksi heidän mieliinsä. Ja vuosikauteen ei Jänislahdella puhuttu mistään niin paljon kun tästä uudesta papista. Ja kirkolle tultuakin jokahisen kasvoissa näkyi iloinen eloisuus, eikä pappilan suurentamisestakaan kuulunut sanankaan nurinaa. Isännät aina siitä tullessa puheeksi sanoivat reippaasti: "Meillä on hyvä pappi, sille tehdään hyvä koti." Ja niinpä tekivätkin paljon pulskemman ja paremmasti kuin määräysten mukaan tarvitsikaan tehdä. Tällä uudella rovastilla oli herttainen vaimo, kolmen pyöreäsilmäisen lapsen äiti. Entinen rovastinna oli poistuessaan paikkakunnalta jättänyt tälle uudelle rovastinnalle sydammen asiaksi pitää huolta Jahtirannan Kaisan lapsista ja kasvattaa niitä hyviksi ihmisiksi. Tämä oli uuden rovastinnan mielestä paras lahja mitä pois muuttavalta voi toivoa. Siitä hän tiesi, että entinen rovastinna on ollut hyvä ihminen, joten hänkin tahtoi olla yhtä hyvä. Ja senpätähden Jahtirannan Kaisavainaan lapset nähtiinkin jokaisena kauniina päivänä pappilan lasten kanssa yhdessä, yhtä hyvissä pukineissa kuin talonkin lapset. Eikä kukaan outo voinut niitä erottaa, että ne eivät olisi talon lapsia. Tämäkin yhdenvertaisena leikkivä lapsiliuta sai talojen emännät hymyilemään ja lämpimästi muistelemaan entistä rovastinnaa, joka hyvyydellään oli ne orvot, turvattomat lapset toimittanut tälle tielle. Ja tästä niittenkin äkäsimpäin vanhan rovastin vihaajain emäntäin mieliin kasvoi peite ja vanhan rovastin katkera muisto kokonaan hävisi mielestä. Mutta tulipa tieto piispan tulosta taas piispantutkintoa pitämään ja vihkimään uutta rovastia virkaansa. Tiedettiin tulevan sen saman piispan mikä viimeksikin kävi. Tämä tieto herätti seurakuntalaisissa vanhan rovastin muistot ihan kun eiliset asiat. Ja tukat näyttivät talojen emännillä nousevan pystyyn toistensa kanssa puhellessa piispan tulemisesta. Ja oli se mielissä kuin rajumyrsky olisi tulossa ruhjomaan kypsymäisillään olevaa viljapeltoa. Mutta yhtä vähän kun luonnon myrskyn tuloa voi estää tämänkin tulemista. Ei kukaan uskonut piispasta sen parempaa, kun mitä olivat ensikerralla nähneet. "Paha pysyy pahana, vaikka porossa keittäisi", sanoivat aina hänestä puhuessaan.