"Me kävimme jo eilen uimassa joka henki, äitikin," sanoi Saimi, Kaisan vanhin tyttö, innostuneena uimapuuhasta, päästäkseen hänkin mukaan.
"No, kun ette kauvan ui, niin menkää talon lasten kanssa, huuhtokaa talvi pois selästänne. Sanni ja Lilli, menkää sinne päämestariksi, mutta muistakaa se ettette kauvan ui", sanoi sitten rovastinna ja hymyili nähdessään miten se lupa teki lasten kasvot loistaviksi. Mutta lapset tämän kuultuaan pölähtivät kuni linnun poikaset lentoon juoksemaan ulos ja sitä soittuaan rantaan, johon juostessaan Saimi huusi: "Me menemme tänne Hiekkakaarteeseen. tänne, tulkaahan tänne, täällä me aina uimme".
Rovastikin seurasi silmillään rantaan juoksevaa lapsijoukkoa kun tie sattui akkunasta juuri näkymään rovastille siihen keinutuoliin, mutta ei kerinnyt mitään sanoa ennenkuin Kaisa alkoi:
"Tuo uiminen lapsille se se herkkua on. Meidänkin nämä tytöt ihan väkisellä pakkautuivat, kun rannat vaan sulivat että poretta vähän tuli. Ihan varaa piti etteivät saisi tietämättä mennä. Mutta eilen eivät eläneet elossaankaan, jos eivät olisi sinne päässeet ja niin me sitten kävimme kun kävimmekin ja somalta se tuntui, vaikka vesi se on vielä kuin rauta. Vaan näin lämpimällä säällä siinä se menee ja jälestä se tuntuu aika lystille, ettei sitä osaa sanoakaan. Nyt niitä meidän tyttöjä ei pitele piteleväkään, etteivät saisi edes yhtä kertaa päivässä uida".
"Se on terveellistä, se on vallan terveellistä", mukautti rovastikin. "Mutta näin raihnaisella ruumilla, kun minulla on, ei voi mennä näin kylmän veden aikaan, ei ennenkuin vesi lämpiää".
Sen sanottua rovasti otti raamattunsa ja rupesi sitä selailemaan. Kaikki uskoivat nyt rovastin olevan aikeessa raamatunselitykseen ja niin he lopettivat puhelunsa ja istuivat tyyninä odottaen mitä tuleva oli. Rovastinna viittasi Kaisaakin huoneen perällä olevalle sohvalle rinnalleen istumaan.
Kaisa ei odottanutkaan toista käskyä, vaan lievahti nyt rovastinnan kädellään viittaamaan paikkaan ja ihastuneena siitä, että hän sai taas istua rovastinnan vieressä, hemotti nyt Kaisan pyöreä muoto punaverisenä ja viehättävänä kun kesäkukka rovastinnan pituuteensa verraten liian lihavan olennon rinnalla. Rovastinkin viekkaat silmät salavihkaa vilahtelivat siihen pariin siinä raamattua selaillessa, mutta vakautuivat viimmein silmät erääseen raamatunkohtaan. Nyt hän kädellään painoi rintaansa, ryki ja kakisteli päästäkseen asiaan käsiksi ja ikäänkuin puhdistuakseen kaikesta maallisesta. Tämän tehtyään hän vielä muutamia kertoja nieleksiä kurnuutteli tyhjää, otti hartaan muodon ja alkoi kuivalla käkättävällä äänellä lukea hyvästä paimenesta. Tätä tehdessä rovastinna tapansa mukaan alkoi paksua ruumistaan nyökytellä edes ja taas ja väliin puoleen ja toiseen ikäänkuin tahdiksi lukemiselle.
Kaisakin kun näki rovastinnan aivan taukoamatta nyökyttelevän, niin luuli kuuluvan asiaan ja rupesi hänkin samaan mukaan heiluttelemaan hoikkasta ja notkeaa vartaloaan, vaikka lukemisesta hän ei ymmärtänyt mitään. Eikäpä Kaisan mieli nyt joutunutkaan lukemista kuulemaan, se oli siinä, kun sai taas istua rovastinnan rinnalla ja niissä rovastinnan äskeisissä sanoissa, että "ei teidän tarvitse tästä koskaan lähteä pois, eihän toki, missään nimessä".
Rovasti oli nyt katkaissut lukemisensa ja raamattu aukinaisena polvien päällä sanojaan tapaillen ja moneen kertaan parsien selittää vätysti miten juuri papit ovat ne paimenet, joitten täytyy antaa itsensä lammastensa edestä uhraamalla ei vähemmän kuin kaiken aikansa, kaikki ponnistuksensa ja kaiken kaikkeaan mitä ikään voipi. Ja kun näki nyt jo kaikkien noitten sanankuulijain hartautensa merkiksi rovastinnan tahdin mukaan nyökyttelevän ruummistaan, niin kokosi hän siihen tavattomaan suureen suuhunsa sanoja, että hänenkin terveytensä on mennyttä kalua, kun kerran sairaan luona käydessä vilustui, mutta se ei maksa mielestä mitään, kun sairaan sielu tuli varmasti pelastetuksi kuni tulesta kekäle. Suurena oli jo rovastin korviin asti aukeava suu sanomaan näitä sanoja, vaan samassa aukesi ovi minkä auvetessa kuului Lillin hätäinen ääni: "Aili sukelti järven pohjaan, eikä tule pois, vaikka me huusimme, huusimme ihan joukolla, mutta ei tule, siellä on vaan selällään."
"Herra Jumala siunatkoon", huudahti rovastinna tuskaisesti ja ulos syöksyessään huusi: "Hyvät ihmiset kiirehtikää apuun!" ja lähti juosta mylkentämään rantaan päin missä näki lapsijoukon rannalla.