SAMMAKONKUTU
SATU
Vanha sammakko nosti varovaisesti päänsä lätäkön pintaan.
… Kah, olipa kevät taas kuin olikin… Koko lätäkkö samean-sakeana kuin ennenkin… Ja laajalti sitä oli… piti oikein kurottaa kaulaansa, ennenkuin näki toiseen laitaan. Eikä enää juuri luntakaan, etäällä pellon ojassa vain lähjötti ikäänkuin likaantunut ja lytistynyt valkea lakki. Koivukin tuolla tien vieressä on kuin rakastunut neito, joka suunnittelee uutta vihreää kevätpukua… Ja mikä se on tuo sävel: eikö maar kiurunen, Pohjolan aikainen ilonpitäjä koettelekin ääntään. Jopa tottakin… Katsos, katsos, västäräkkikin huiskuttelee saralla ylpeänä hännystakkiaan.
Kevät on… on… Ilmankos niin somasti hykähytti sydäntä. Se vaatii vielä vanhanakin veri osansa…
Vanhan sammakon piti ihan heristää kuulumaan tajutakseen, miten kevät soi ja sirkuttaa. Ja silmää täytyi siristää, ennenkuin erotti huikeasta avaruudesta alas hyppelevät hauraat valonsäteet…
Mutta kun ei kuulu tuttu kurnutus, sammakoitten keväinen kieli… On sittenkin tainnut vanha, raihnas ruumis liian tukevan talviunen ottaa… toiset jo laulunsa laulaneet ja — lakanneet.
Tuossa paistaa punainen seinä. Sen vierellä on entinen kutupaikka. Ei toki elähtäneenkään silmä niin pahasti vikaan katsone.
Vanha sammakko ponnistaa pitkän hypyn ja pääsee kevätpuron suuhun.
… Eikö yhtä sammakkosielua koko lakealla, eikö ainuttakaan nuppia näy?