* * * * *
Mutta yhden minä tiedän: kerran keväällä, kun päivän kultainen juova ei enää löytänyt hangen hopeaa ja hongat kohahtelivat auringon ylenemisen iloa, kun kiuru kiiti korkealla ja lauloi häitä ja kaikkialla värähteli elämänriemu, kulki sen harjun vierteelle synkkiä saattoja, jollaisia ei ennen niillä mailla ollut liikkunut. Niitä tuli sinne joka ilta ja aina samat palasivat, toiset olivat jääneet harjun rinteelle, josta he eivät ole tulleet, eivätkä koskaan tule kotiin.
Pieni yhteiskunta vähän matkan päässä harjun kupeella eli silloin parhaillaan sitä suurta onnettomuutta, josta yllä mainittiin.
Muutamat päivät ja viikot tekivät silloin historiaa, joka, jos se joskus oikein kerrotuksi tulee, sisältää enemmän kuin sukupolvien uurastaminen.
* * * * *
Sitten meni vuosia, jotka eivät olleet jaksaneet luoda umpeen kuilua onnettomuuden ja sen muiston välillä.
Se sama vieraan maan mies, joka ennen oli harjulla innostuksen huudahdukseen puhjennut, tuli taas ja vaati mukaansa entiselle paikalle. Minä en voinut kieltäytyä, vaikka sydämessäni asui ankeus ja tuska.
Vieraan maan mies kysyi:
— Mitä ovat nuo punaiset aitaukset rinteellä?
— Siellä makaa kuopattuna kukkuloittemme ikuinen rauha…