— Niin, teilläkin on ollut sota — teilläkin.
— Ei, vaan murha… murha meillä oli.
Vieraan maan mies tahtoi pois. Hän ei puhunut mitään. Vasta myöhemmin hän kirjoitti, että siellä harjulla oli ilmojen orkesteri lakannut soittamasta, hongat eivät huokuneet elämäniloa ja se lammensilmä alhaalla tuijotti melkein kuin pääkallosta.
KERRAN KEVÄÄLLÄ
MUISTIKIRJAN LEHTINEN
Kevät!
Jokaisella ihmisellä on oma vuodenaikansa, jota hän intohimoisemmin kuin muita rakastaa. Kesä koruineen on monien unelma, omat ihailijansa ovat talvenkin lumisilla tanhuvilla, eikä pidä luulla, ettei syksyn omituinen väririkkaus osaisi kiehtoa. Se on aivan turhaa puhetta, että kelta on syksyn ainoa väri. Kyllä sillä on muitakin, vielä tenhoavampia ja häikäisevämpiä. Ja mikäpä vetäisi vertoja syksyn kireän-kuultavalle taivaalle, joka kaartuu yllämme kuin moskean kupolikatto.
Mutta kevät! Sinua sittenkin useampi kaipaa. Keväässä on optimismia, hyvänuskoa, ja harva toki mielessänsä yksin elämän harmautta hautoo.
Kuta vanhemmaksi ihminen varttuu, sitä enemmän hän kaihoaa kevättä. Hän haluaa siinä nähdä oman nuoruutensa innon ja uneksia aina uudestaan entiset sadat toivonsa, jotka elämä vuodesta vuoteen on jättänyt toteuttamatta.
* * * * *