Minä olen kaikkien vuodenaikojen kannattaja, minulla ei ole erityisiä suosikkeja. Minä löydän aina luonnosta sopusoinnun sydämelleni ja virvoitusta väsyneelle mielelle. Minun sieluuni saapuu aina kevät, kun minä astun luonnon, suuren tutun ja tuntemattoman temppeliin.
Minua kalvaa usein kauhea tuska, kun minä kuljen ihmisitsekkyyden keskellä ja näen, kuinka pienen pyyteen vuoksi paljon uhrataan ja kuinka suuren haaveen ja onnen kaipuun annetaan tallautua tantereeseen mitättömän itserakkauden takia.
Niin minä tunnen, enkä sittenkään ole sen parempi kuin muutkaan. Ihminen, itsekkyydestä ja omanvoiton pyynnistä vapaa, on vain minun salainen haaveeni. Itse olen minä hyvä ainoastaan humisevan metsän pyhätössä, korkealla vaaralla, jonne alhaalta katsoo sininen lampi kuin armaan silmä.
* * * * *
Mutta mitäpä minä näitä haastelen, hullujani huutelen, minä, joka olen kerran nähnyt oikean kevään, tai ainakin luullut näkeväni.
* * * * *
Voi, kuinka minä olin sairas ja masentunut, kun juna minua kiidätti yli rajan idästä Suomen puolelle!
Minä olin jättänyt taakseni meluavan suurkaupungin, jonka kansa kulki jo kolmatta, vai lie ollut neljättäkin, viikkoa katselemassa kuulan reikiä julkisissa rakennuksissa ikäänkuin suurta ihmettä, vaikka pihoilla maleksi raajarikoiksi ammuttuja ihmisiä, joita monen edelläkäyneen sotavuoden aikana oli tehty miljoonittain ja joissa olisi ollut kylliksi katsomista, enemmänkin: auttamista.
Kansa ihmetteli oman historiansa hävitystä, ja eniten se oli ihmeissään nähdessään pienen, nuhrautuneen punaisen lipun, jonka sotamies oli sisään tunkiossaan ennättänyt pistää entisen keisarillisen linnan portille.
Oli tapahtunut vallankumous, ja kansa katseli sen jälkiä.