Ihana asia se vallankumous! Lienen itsekin sen ylistystä laulanut.
Vapaus oli voitettu, olisi pitänyt olla iloinen, mutta sydämeen pisti pahasti. Veli oli murhannut veljensä vapauden hinnaksi.
Tuleekohan tästä oikea vapaus?
Lähimmät kuukaudet vastasivat kysymykseen. Mikä oli vastaus…?
* * * * *
Mutta minä olin jättänyt jälkeeni sen levottoman kaupungin, jonka kansalaiset päivin kulkivat vallankumouksen jälkiä katselemassa, ja öisin ase kädessä rosvosivat toisiaan hämärillä kaduilla. Minä tulin kotimaahan.
Täällä oli iloista väkeä, laulua, soittoa ja kukkia. Kevättä ilmassa ja samaa sydämissä. Kukaan ei etsinyt kuulan reikiä — silloin.
Se kevät pyyhkäisi kuin siivellä pois kaikki vuosien vaivat, pään raskaus keveni kohta, ja sydän löi terveesti.
Kansa kulki onnellisena kaduilla ja puistoissa, ja jokaisen kasvoista saattoi lukea riemuitsevan: katso, me ollaan nyt omia itsiämme, ja nyt me ruvetaan luomaan sitä uutta Suomea, josta on ollut niin paljon puhetta.
Minä yhdyin joukkoon ja ylistin vapautta, ja silloin minä todella uskoin vapauteen, toisen kerran elämässäni alun toistakymmenen vuoden väliajalla.