Tämä Jahvetti Kumpulainenkin oli vaeltanut kaikessa rauhassa renkivuotensa Haljalan kartanossa, eikä hänen tiellään alkuaan ollut muuta kuin kaksi ratkaisua odottelevaa kysymystä. Ensimmäinen oli saman talon piika Anna Loviisa. Tämä kysymys tuntui Jahvetin mielestä kylläkin vaikealta, mutta selvisi hänelle edullisesti paljon helpommin kuin hän oli osannut toivoakaan. Jahvetti oli tuuminut koettaa kysymyksen ratkaisua vasta kesällä rukiinleikkuuaikaan, koska silloin olisi hänen mielestään ollut sopivinta yrittää saman tien toisenkin, nimittäin torpan paikkaa koskevan kysymyksen lopullista selvittelyä, mutta kohtalo teki omia laskelmiaan ja näki hyväksi ratkaista koko jutun keväällä, siinä kauran kylvön maissa. Jahvetin täytyi tyytyä tähän menoon, ja kun patruunankin kanssa sopeutui se mökin asia melko sujuvasti, niin pääsi mies jo köyriltä oman tuvan tekoon.
Kun sitten tämä tupa oli valmis ja Anna Loviisa siinä emäntänä, niin tuntui Jahvetista, että nyt saa muu maailma mennä menojaan hänen puolestaan. Sitä hoitakoot herrat, kuten esim. patruuna ja hänen ylioppilaspoikansa, ja varakkaat talolliset; Jahvetin laisen ilmanaikojaan mökkiläisen päänvaiva sai loppua tähän. Työ näet ei halkaise aivoja.
Mutta sitten tuli yhtäkkiä semmoinen rysäys, joka pani Jahvetti
Kumpulaisen pään pyörälle.
Kartanossa päivätöissä käydessään oli Jahvetti kuullut, että isänmaa oli vaarassa. Hänen ei milloinkaan ollut tarvinnut ajatella, mikä se sellainen isänmaa oikeastaan on, ja hän joutui nyt aivan ymmälle. Jahvetin ajatusten maailmassa ei ollut edes minkäänlaista käsitystä isästä, hänellä kun ei sellaista ollut milloinkaan ollutkaan. Mistäpä se nyt Jahvetti Kumpulaiselle isänmaa!
Yksinkertainen, vanhan ajan kansanmies ymmärsi sen, mihin käsi yletti, eikä yhtään pitemmälle. Ja Jahvetin käsi ei ollut koskaan yltänyt isän polveen. Maan tunsi kuokan kärjessä ja jalan alla, mutta se oli hänelle vain vuokrattua vierasta maata.
Tämä isänmaa-kysymys iskettiin nyt Jahvetti Kumpulaisen eteen ihan äkkiarvaamatta. Se oli käynyt sillä tavalla, että kartanon ylioppilaspoika oli kysynyt Jahvetilta, pitikö tämä passiivista vastarintaa nykyisessä tilanteessa ainoana keinona väkivallan torjumiseksi. Ylioppilas vakuutti, että se voi pelastaa isänmaan, vaikka patruuna, hänen isänsä, oli toista mieltä, nimittäin että on koetettava myöntyväisyydellä voittaa aikaa, eikä yleensäkään saa esivaltaa vastustaa, koska se on Jumalan asettama.
Siitä tuli sanatulva, josta Jahvetti ei ymmärtänyt muuta kuin esivaltaa koskevan kohdan, sillä hän muisti sen katkismuksesta. Hänen mielensä rauha oli kuitenkin järkytetty siitä, että hänen ajatusmaailmaansa oli ilmestynyt selvittämätön kysymys, jollaisia siinä ei ollut enää pitkään aikaan esiintynyt.
Joka kerta kun Jahvetti nyt tuli kartanoon, tapahtui aina jotakin kummallista. Muutamakseen kertoi renki, että patruunan ja hänen ylioppilaspoikansa välille oli noussut ilmiriita, kun poika oli omin lupinsa poistanut keisariperheen kuvan salin seinältä ja kutsunut keisaria valapatoksi. Jahvetin käsityksessä oli keisari hyvin hämärä olento, jota hän ei tiennyt muualla olevankaan kuin kuvassa. Mutta kuva kuului seinälle, ja hänkin olisi pannut sen tupansa koristukseksi, jos hänen olisi kannattanut sellainen hankkia. Ei Jahvetti ollut sitäkään ajatellut, minkä vuoksi keisarin kuva seinälle ripustettiin; se oli vain verissä jokaisella ja maan tapa, joten ei mitenkään ollut käsitettävissä, kuinka isälle ja pojalle saattoi tulla kina tällaisesta asiasta.
Vielä oudompaa oli Jahvetista, kun palvelusväkikin alkoi hajaantua kahteen leiriin: toiset pitivät patruunan, toiset ylioppilaan puolta, ja kaikki puhuivat isänmaasta. Jahvetti ei voinut asettaa noita toisia kyllin korkealle; hän itse tuntui jääneen vallan auttamattomasti takapajulle, kun ei kykene riitelemään niin kuin toiset. Ja niin paneutui isänmaa-kysymys hänelle suorastaan vaivaksi ja taakaksi, jonka alle hän toisinaan oli nääntyä.
Sitten tuli tapauksia, jotka yhä vaan sotkivat Jahvetti Kumpulaisen katsantoa tässä asiassa. Hän enemmän kuin hänen Anna Loviisansakaan ei ollut kirjamies. Molempien lukutaito oli alunperin jäänyt heikonpuoleiseksi, eikä heillä ollut varojakaan kustantaa itselleen sanomalehteä. Korvakuulolta oli Jahvetti kuitenkin saanut selvän, että isänmaa oli välillä ollut pelastettukin, mutta sitten oli taas tullut sekaannusta ja syntynyt uudelleen riitaa kansalaisten kesken.