Kuitenkin oli lopulta muuan seikka ollut selvittävinään Jahvetti Kumpulaiselle, mikä se on se isänmaa, joka oli antanut niin paljon ylimääräistä työtä hänen ajatuksilleen. Patruuna oli kuollut ja haudalla, jossa kaikki alustalaiset olivat läsnä, oli esiintynyt monta puhujaa. Melkein jokainen heistä, papista alkaen, oli sanonut, että tämä pitkän päivätyön suorittanut mies on nyt päässyt lepäämään isänmaan multaan. Silloin oli Jahvetti Kumpulainen hoksannut, että tämä siunattu maa on juuri se paljon puhuttu isänmaa.
Sen perästä oli kaikki ruvennut menemään taas latukantasiaan, sillä Jahvetti oli saanut ratkaistuksi tämänkin kysymyksen. Hänelle oli annettu pitkäaikainen kirjallinen kontrahtikin, vaikkei hän itse ollut koskaan käynyt sitä pyytämässä. Nykyinen patruuna, se entinen ylioppilas, oli kerran kutsunut luokseen, ollut hyvin äkeä mieleltään ja käskenyt Jahvetin piirtää puumerkkinsä pariinkin paperiin, joista toinen oli annettu hänelle itselleen, sekä murissut jotain kirotuista sosialisteista.
Siitä pitäen ei patruuna ollut suonut Jahvetille hyvää sanaa, eikä tämä voinut ymmärtää, mikä kumma näin oli välit rikkonut. Maanvuokrakin ruvettiin nyt ottamaan rahassa, vaikka Jahvetti olisi mielellään tehnyt päivätyönsä vanhaan tapaan. Tästä alkoi uusi vaiva Jahvetti Kumpulaisen sydämessä. Isänmaa-kysymys oli nyt selvillä, mutta tämä uusi hätyytti hänen ajatustaan, joka ei kyennyt selittämään, mistä patruunan ynseys johtuu.
Nyt alkaakin tämä kertomus lähetä loppuaan. Väliltä jää kyllä jotain kertomattakin, mutta se ei liity Jahvetti Kumpulaisen isänmaa-tarinaan, joskin sillä saattaisi olla hyvinkin paljon mielenkiintoa elämäkerralliselta kannalta. Se täytyy kuitenkin jättää pois eheyden ja yhtenäisyyden vuoksi.
Nyt siirrytään suorastaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa seisoi kaksi kansanluokkaa vastakkain ja jolloin Jahvetti Kumpulaisen kohtalo joutui tämän maallisen vaelluksen kohdalta päätepisteeseen. Hän ei tosin itse lukeutunut mihinkään luokkaan, kuten niin moni meidän maassamme, vaan hukkui siitä huolimatta tapausten vilinään. Siltä ajalta onkin yleensä huomattava, että monesti kaikkein vähimmän asiain menoon vaikuttaneet kärsivät kovimman kohtalon.
Jahvetti Kumpulainen ei ollut mikään liikkuva mies koko elinaikanaan. Hän ei juuri seurannut seutukunnankaan elämää, puhumattakaan koko maan tapahtumista, jotka olivat hänestä liian kaukana. Kyllä hän tiesi, että muutamien kilometrien päähän oli kohonnut rakennus, jota sanottiin työväentaloksi, mutta hän ei ollut siellä kertaakaan käynyt. Hän ei välittänyt mistään seuroista, ja kun paikkakunnan akatkin olivat ristineet uuden rakennuksen pirunkirkoksi, niin tuntui Jahvetilla olevan sitä vähemmän asiaa siihen.
Nyt oli kuitenkin eräänä päivänä käynyt sellainen omituinen humaus tämänkin seudun ylitse, että Jahvettikin oli muitten alustalaisten kanssa tempaantunut mukaan. Niitä tulee välistä kummallisia aikoja, joina yksinäisinkään sielu ei enää jaksa kestää sulkeutunutta elämäänsä, vaan pyrkii toisen sielun rinnalle yhteisiin puuhiin. Tämä kumma päivä se vei Jahvetti Kumpulaisenkin työväentalolle.
Siellä tarinoitiin paljon työväenluokan tehtävästä ja vaikkei Jahvetti ymmärtänyt mitään luokista ja luokkataisteluista, myönsi kuitenkin jossain syvällä hänen sydämessään soipa ääni, että siellä talolla puhutaan tämän köyhän asiasta. Hän sopeutui koko kevään ja kesän siihen joukkoon, mutta syksyllä tuli ero.
Talolla oli ruvettu puhumaan jostain kaartista. Jahvetilla ei aluksi ollut mitään sitä vastaan, olihan Suomen maassa ennenkin ohut kaarti; sen Jahvetti tiesi. Hän oli oikein tämän uuden kaartin kokouksissakin, eikäpä sitä muuta tehtykään kuin kokoonnuttiin. Mutta sitten oli tullut muuan mies ja luvannut kaartille kiväärejä, joilla oli puolustettava köyhälistöä porvareita vastaan. Tämä seikka se oli käynyt Jahvetin sydämelle. Viis hän välitti porvareista, eikä hänen tarvinnut ketään vastaan puolustautua, kun ei häntä koskaan ollut kukaan uhannut, enemmän kuin hänkään ketään. Pyssyä hän vielä pelkäsikin, sillä se oli hänen mielestään vihoviimeinen kapine.
Siinä kokouksessa, jossa kivääreistä puhuttiin, tuntui Jahvetti Kumpulaisesta, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain vastaan. Siinä ne pyörivätkin sanat ihan kielen kannalla, mutta eivät vaan tulleet ulos, minkä vuoksi hän puikki hiljakseen tiehensä, eikä sen koommin koko talon ovea avannut.