Hintelänpuoleinen oli sentään Taavetti tekojaan. Liekö johtunut siitä, että liian nuorena sai tarttua aatran kurkeen ja viikatteen varteen, vai liekö muuten ollut sellainen jo luonnostaan. Kasvoihan noista muista saman mökin muoskista yhtäläisillä eväillä rotevia miehiä. Ne olivat kuitenkin hajonneet kaikkeen maailmaan, ja tytöt oli naitu pois, niin jotta Taavetille oli jäänyt tölli käsiin ihan väkisten.
Isä ja äitikin olivat silloin jo siirtyneet turpeen alle, ja oli isä vielä viime vuosinaan uudistanut torpan kontrahdin ylen raskailla ehdoilla. Ei ollut Taavetille mikään makupala tämä kontu, ja monesti ajatteli hän katkerana, että senkö täytistä hänen piti jäädä tähän kitumaan, kun toiset lensivät tiehensä ikään kuin aavistaen, että sillä paikalla mies pian menehtyy.
Mutta kohtalonsahan se on kullakin, ja Taavetin kohtalona oli asua tätä lapsuudenkotiaan niin kauan, että se yhtenä kauniina päivänä mennä paukahti maksamattomista veroista.
Lähtiessään kotikonnultaan oli Taavetilla muutamia säkkejä perunoita, pienoinen pönttö suolamuikkuja ynnä jokunen leivänkyrsä. Niine eväineen painui hän vieraan tuvan karsinaan loisiksi. Ei sovi sanoa, ettei hän olisi parastaan koettanut pysyäkseen kiinni maan kamarassa. Ei hän ollut laiska eikä saamaton, vaikkakaan vartensa ei ollut parhaan työjuhdan ruho, mutta kun kerran kohtalo laittaa tokeensa tielle, niin siihen yritteliäinkin mies kompastuu. Ja kun kerran kompastuu, niin tapahtuu se tavallisesti siksi perusteellisesti, ettei jää miehelle muuta kuin kaksi kättä tyhjää täyteen.
Mutta hyvä, että ovat edes kourat tallella, niillä kelpaa yrittää eteenpäin. Ja Taavetti yritti.
Oli tullut mökiltä lähtö juuri talven selkään, parhaana tukkipuun kaatoaikana, ja läheiseltä tukkityömaalta meni Taavettikin leipäänsä hakemaan. Mikäpähän siinä, kyllähän mies kelpasi.
Mutta joka paikassa saa aloittelija maksaa oppirahat. Jo ensimmäisenä päivänä huomasi Taavetti että hänet oli osoitettu juuri pahimpaan paikkaan, jossa puut olivat suuria, oksaisia könttyröitä, kun taas toiset, vanhemmat puulaakin miehet, kaatelivat muutamien satojen metrien päässä solakoita honkia siihen nähden kuin leikillä.
Läpiväsyneenä kuin uuvuksiin ajettu koni palasi Taavetti illalla suolavesikupilleen, josta oli muodostunut hänen eroamaton elämäntoverinsa. Mutta hän oli vakaasti päättänyt hankkiutua seuraavana päivänä toisten luokse helpompaan souviin.
Taavetti oli jo seuraavana päivänä metsässä jättiläistensä juurella, kun tukkipomo saapui uutta miestä katsomaan.
— No, mitenkä käy kaato? — kysyi pomo;