— Onpa on… — Ja soutaja jatkoi matkaansa.
Me soutelimme suurta selkää päämääränämme toisella rannalla näkyvä talo, sillä aloimme uskoa ukkosen tuloon ja mielimme päästä kuivin nahoin. Ne pyssytkin olivat silloin sellaisia poikaisten käsiin annettuja halpoja vehkeitä, joiden lukot sade helposti ruostutti, ja sitten niillä ei ollut juuri ampumista; laukesivat jos lystäsivät.
Kotvan kuluttua ilmestyi kaakkoiselle taivaalle kuin mahdottoman suuren mustan härjän niska. Sitten tuli esille koko ruumis, ja se härkä puski hartiat kyömyssä meitä kohti. Kuului kumea möyrähdys, ja vähitellen alkoivat salamoiden tulipuikot sähähdellä kuin ilotulittajan raketit.
Niin olimme keskellä ukonilmaa ja myrskyä, joka läheni hirmuisella kohinalla. Olimme parahiksi ehtineet suuren selän puoliväliin, taloon me emme mitenkään kerkeäisi kestämättä pitkää kamppailua rajuilman kanssa.
Mutta siinä olikin pikku saarenkumpare melkein nokan edessä. Ei siis muuta neuvoksi kuin soutaa siihen. Autiolta se näytti, mutta eihän ainakaan tarvitsisi tapella myrskyn kanssa. Ja kyllä kesä kuivaa jos kasteleekin.
Myötäinen aalto paiskasi meidät hyvän matkaa rannalle. Veneen vetovaiva oli verraten vähäinen. Saisiko nyt edes hiukan suojaa juuri alkavaa rankkasadetta vastaan?
Kas ihmettä, siinähän on ovi, kallellaan lähjöttävä ovi, joka johtaa jonnekin maan sisälle. Potattikuoppako lie tehty hiekkatöyränteeseen? Mutta kuka kumma täällä potattia viljelee? Kuka viljelleekin, mutta tuossa vierellä on pienoinen lämpäre peltoa, hiekkaista ja hiukan kivistäkin. Astutaan sisään perunakuoppaan!
Eipä se olekaan perunakuoppa, vaan ilmetty ihmisasunto, maanalainen tupa. Pari metriä suuntaansa, nelikulmainen tötterö, jossa lyhyenläntä mies tuskin sopii suoraksi ojentautumaan. On siinä takkakin nurkassa, mutta se muistuttaa melkein herrasväen lasten leikkiuuneja, vaikkei se ole läheskään niin siisti ja siloiteltu, vaan onpahan kuin pieni kiuas tai yleensä vain säännötön kivikasa. Ukkosen pimentämästä ulkoilmasta ei oven auetessa jaksa paljon valoa levitä huoneeseen, joten sen piirteet jäävät aluksi varsin epämääräisiksi. Mutta silmä tottuu pian hämärään ja toteaa helposti, ettei siinä mitään erityisiä piirteitä olekaan. Pienestä ikkunapahaisesta katon rajassa tuijottaa musta ilta, jota vain aika-ajoin välähtelevä salama valaisee. Lattiaa ei juuri lainkaan erota, mutta jalka tuntee, että siinä on joitakin irtolautoja, jotka askeleen alla pahasti notkahtelevat. Seinän viereen sijoitettu vuode, ikkunan tapaisen alla laudoista kyhätty rottelo, joka luultavasti edustaa pöytää. Katosta vilkkuu turve harvojen lautojen välistä.
Se on ihmisasunto, totisesti ihmisasunto, kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisen kymmenen loppupuolella, sivistyneessä Suomessa, muutamia kilometrejä kirkonkylästä, suuressa ja touhuisassa pitäjässä, jossa on kolmetoista kansakoulua, kaksi — välistä kolmekin — pappia ja huomattavasti kunnallista varallisuutta. Ja siinä asunnossa istuu ihminen, vanha vaimo, joka lukee jotakin luultavasti vanhasta virsikirjasta kotoisin olevaa virttä tai rukousta raju- ja myrskyilmassa. Se vaimo on itsekin jollakin tavoin vanhasta virsikirjasta, ainakin sellaisten nuorten ja hirveän viisaitten lyseopoikien mielestä kuin me kolme hänen majaansa säänpitoon joutunutta.
Mutta mitä tässä auttaa sivistyksen läheisyys, kun kerran mökissä, maanalaisessa kuopassa asustaa köyhyys. Yhteiskunnassa ovat alati valo ja varjo vierettäin, ja niiden raja kulkee niin lähellä, ettei arvaakaan.