Nyt olivat lapsetkin jo kasvaneet suuriksi ja päässeet omille jaloilleen. Joskus kävivät katsomassa hullua isäänsä hoitolassa, kun sattui asiaa kirkolle ja muuten ennättivät. Oli tainnut Iisakki omat lapsensakin unohtaa, koska ei heillekään haastelemaan ruvennut. Eivätkä lapset ottaneet isäänsä luokseen, kun heidänkin elämänsä oli tukalaa, ja sitäpaitsi isä oli hullun kirjoissa.
Vaikka hän minusta hiljaisessa sulkeutuneisuudessaan oli viisaampi kuin moni muu, jota suurenakin nerona pidetään. Mutta hänestä, jolla oikeastaan ei ollut muuta virhettä kuin köyhyys, oli tehty varas. Se oli niin suuri onnettomuus, ettei hän jaksanut sitä kantaa muuten kuin mielipuolena. Siksi hän kivettyi omaan itseensä ja antoi tylyn elämän ympärillä mennä menojaan.
SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA
Hänen elämänsä oli kulkenut aivan tavallista rataa, kuten työläisen elämä yleensä kulkee. Siinä oli tuskin ollenkaan niin sanottuja nousukohtia, joita tarvitaan menekkiromaaniin. Senkö tautta työläisen elämästä ei ylipäänsä kirjoitettanekaan romaaneja?
Hänellä oli nimi, mikähän lie ollut joku Pekka Ovaskainen, jollainen saattaa olla kenellä hyvänsä ja hän teki kuusi päivää viikossa työtä eräässä rullatehtaassa — taisi olla ensimmäisiä sellaisia tehtaita maassamme —, nosti joka lauantai tilinsä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä. Aivan kuin Isä Jumala, jonka kuva hänkin lienee ollut, vaikka hän sitä ehkä vain lievästi muistutti, sillä Jumala on luultavasti paljon suurempiselkäinen kuin tämä Pekka Ovaskainen, jonka hartiat olivat painuneet kuuruun jo nuoruudessa.
Ne oli työ taivuttanut. Alkuperäisten ja puutteellisten kojeitten ääressä seisominen tuskin oli leikintekoa, ja työpäivä oli siihen aikaan vielä ylettömän pitkä. Vartalo mutkistui sellaiseksi kuin koukkupäinen ryhmäsauva, eikä se enää muutamien vuosien perästä jaksanut oietakaan entiseen suoruuteensa. Oikea käsi alkoi vielä omituisesti nytkähdellä olkapäästään, se oli vain aina pitävinään samaa tahtia kuin tehtaassa. Niin että sellainen ryhmysauvan näköinen ja nytkähtelevä Pekka Ovaskainen oli verraten huono jumalankuva. Häntä tuskin olisi voinut suositella kuvaraamattuun.
Niin olivat vuodet vierineet, Pekka Ovaskainen oli akoittunut ja saanut paljon mukuloita, jotka kulkivat alaspäin tasaisesti pienenevässä sarjassa kuin urkujen torvet.
Ja kun Pekka Ovaskainen oli saattanut runsaasti lisääntyneen perheensä siihen olotilaan, että vanhin tyttö oli jo päässyt edes ja sai pientä palkkaa samassa tehtaassa, eikä enää näyttänyt tavallisin, väliajoin tulevan uusia perillisiä, ja kun hän alkoi toivoa, että tämä puutteenalainen ja kitulias elämä tästä valkenisi, sattui onnettomuus. Sellaisia sattui siihen aikaan hyvin usein, mutta Pekka Ovaskaista oli onni siihen saakka varjellut. Miten lie nyt sitten rusentunut vasen käsi sorvin välissä niin pahasti, ettei siitä enää kunnon kättä tullut tohtorinkaan avulla. Se oikea, joka nytkähteli silloinkin, kun ei olisi tarvinnut, jäi kyllä jäljelle, mutta se oli yksinään vähän honttero, eikä työstä enää sairasvuoteesta noustua tahtonut tulla mitään.
Sitten oli vielä käynyt niin hassusti, ettei se perheenkään lisääntyminen loppunut siihen, vaikka Pekka Ovaskainen oli niin uskonut. Äidistä ei kyllä enää näkynyt olevan tekijäksi, mutta se vanhin tytär oli synnyttänyt pikkuisen kahdeksantoista vuoden iässä. Mikä lie mestari siellä tehtaassa suostutellut tytön puolellensa. No, niinhän ne aina tekivät, mestarit, niillä oli omat konstinsa: jos ei hyvällä ruvennut, niin ottivat pahalla. Eikä niille riivatuille koskaan riittänyt oma akkansa.
Niin että perheeseen tuli taas uusi avuton hoidettava, kun ei sentään raatsinut tyttöä lähettää maailmalle oman onnensa nojaan. Ei suinkaan se siellä olisi ainakaan paremmille jäljille joutunut.