Hallas, (joka on vihdoin yrittänyt ottaa asiakseen tarjoilun, minkä Elsa on estänyt). Suokaa anteeksi, neiti Elsa, olen niin hajamielinen, katselen yksinomaan teitä, ja unohdan isännän velvollisuudet.
Elsa. Joutavia, herra Hallas, se on teilläkin tottumus. Miksi poiketa totutuista tavoistaan? Antakaa edelleenkin toisten palvella itseänne niinkuin ennenkin.
Hallas (huudahtaen). Elsa, minkätähden te olette niin ivallinen?
Elsa. Älkää pahastuko, herra Hallas. Ehkä teistä tämä juttu on ikävä, mutta minua haluttaa olla nyt rehellinen. Minä puhun totta, enkä yritä ivata, vaikka teistä ehkä siltä tuntuu. Te olette oppinut minut tuntemaan siinä piirissä, jossa ei puhuta yhtään teeskentelemätöntä sanaa. Me näyttelemme siellä kaikki, minä ja vieraani.
Mutta siirtykäämme illalliseen! (Hetken vaiteliaisuus.)
Hallas. Kuinka minä olen iloinen, Elsa, että tänään tulitte luokseni. Minä odotin teitä niin levottomana.
Elsa. Miksi levottomana?
Hallas. Pelkäsin, ettette tule.
Elsa. Minähän lupasin.
Hallas (aikoo sanoa jotain, mutta sitten äkkiä vaikenee).