Elsa. Miksi ette sano suoraan, että luulitte minun syövän sanani? En minä loukkaannu. Minä tiedän, että meistä ihmisillä yleensä on sellainen käsitys. Mutta sanoinhan minä teille, ettei minun toistaiseksi ole tarvinnut pettää sanaani. Minun ei vielä ole ollut pakko liikoja luvata. (Näyttää odottavan, että Hallas jotain sanoisi, mutta kun tämä yhä vaikenee, jatkaa.) Lupaaminen ja lupauksensa pettäminen kuuluvat myös meidän ammattiimme. Herrat ovat tottuneet siihen, että me myönnymme kaikkeen, vaikka emme tietenkään voi kaikkea täyttää. He uskovat meitä illalla, mutta aamulla ovat he unohtaneet sekä meidät että meidän lupauksemme. Seuraavana iltana palaavat he sitten taas uusina vanhaan helppojen lupausten maailmaan.
Hallas. Te maalaatte liian synkin värein, Elsa. Te ainakin olette poikkeus.
Elsa. Ehkä, tähän saakka, mutta pitemmän päälle ei poikkeuksia suvaita. Minunkin täytyy lopulta mukautua yleisiin tapoihin, muuten on tie tukossa.
Hallas. Minä en ymmärrä teitä, Elsa.
Elsa. Hyvin paljon mahdollista. Mutta ajatelkaapa, että teidän toverinne saavat tietää minun olleen tänä yönä teidän luonanne. Mitä te luulette siitä seuraavan? (Hallas ei vastaa.) Ettekö te sitäkään ymmärrä? (Lyhyt vaikeneminen.) He vaativat minua seuraavalla kerralla luokseen. Me olemme yhteistä tavaraa, se kuuluu ammattiin…
Hallas (sulkien kiihkeästi Elsan käden omaansa). Elsa, Elsa, älkää puhuko noin, älkää uskoko minusta niin halpamaista, että minä muille lörpöttelisin…
Elsa (sallien kätensä jäädä). Minä olen itse astunut ensimmäisen askeleen sillä tiellä, jota meidän kaikkien lopulta täytyy kulkea, ja siinä on tarpeeksi. (Hän on muutaman kerran täyttänyt viinilasinsa.) Viininne on väkevää, herra Hallas.
Hallas (tarttuen molemmin käsin Elsan päähän ja katsoen häntä tulisesti silmiin). Teidän silmienne tuli, Elsa, on väkevämpi, se huumaa minua enemmän kuin viini.
Elsa (katsoen Hallasta suoraan silmiin). Aiotteko nyt käydä asiaan?…
Hallas (vetäytyen takaisin). Mitä te tarkoitatte?