— Kukas kumma viskaalin on vanginnut?
— Ei sitä nyt tässä kerkeä selittämään, mene sinä vain rouvan luo, hän kyllä järjestää. Tuo sitten tänne ja anna luukusta!
Sen pitempiä puheita ei siinä tarvittukaan. Tosin olisi Anshelmin tehnyt mieli tietää, miten viskaali on mokomaan paikkaan joutunut, mutta saapihan tuon kuulla rouvalta — ajatteli hän ja läksi ajaa nytkyttelemään kaupunkiin.
Viskaalska kiiruhti heti toisten rouvien luokse. Sovittuna aikana hän antoi Anshelmille suuren paketin ja liverteli:
— On se sentään tämä Semmi siunattu mies! Kyllä Semmiä muistetaan, kun tästä ajat muuttuvat.
Anshelmiin tuli taas henkeä ja elämää. Hän ei enää ollenkaan nurissut, vaan ajoi mielellään »rikolta ja nahkoja kaartiin verstaan». Hänellä oli nyt sopiva sivuhomma: sai auttaa pulassa olevia ihmisiä, vieläpä vanhoja rakkaita herrojaan. Joka päivä, välistä useampaankin kertaan, kulki Anshelmin mukana paketteja kasarmin kellarikerroksen luukusta sisään. Myöhemmin niitä kuljetettiin sisäpuolen kauttakin, kun sattui olemaan omanpaikkakuntalainen kaartilainen vahdissa. Silloin jutteli Anshelmi pitkät lorut herrojen kanssa, painoi tarkasti muistiin kaikki heidän tarpeensa, vei terveisiä rouville ja toi seuraavalla kerralla pyydetyt tavarat.
Ja herrat vakuuttivat aina:
— Kyllä muistetaan Semmiä, kun täältä päästään.
II.
Kapina oli kukistettu, valkoiset joukot olivat tulleet kaupunkiin, vankina olleet herrat pitivät nyt taas valtaa käsissään.