Kauan ei Anshelmin kuitenkaan annettu apulaistaan lihotella, sillä muutaman päivän päästä ilmestyi hänen asuntoonsa pistinniekka punakaartilainen ja vaati lähtemään kanssansa esikuntaan. Siellä istui koolla koko esikunta ja yksi, nähtävästi päällikkö, koska sillä oli enemmän punaisia nauhoja kuin muilla, ilmoitti:
Esikunta on päättänyt, että nytten kaikki vossikat mopilisoitaan kansan palvelukseen.
— Vai kansan — äänsi Anshelmi — kyllähän tässä palvelisi vaikka kansaakin, mutta kun se ei maksa muuta kuin arvottomia paperinpalasia, niin minä aattelin…
— Ei mitään vastavallankumousta — keskeytti päällikkö — sinä olet roletaari ja sinun pitää ymmärtää luokka-asemasi.
— Niinpä niin — yritti taas Anshelmi — mutta se maistuu leipä tämän köyhänkin suussa, ja palkkansa pitäisi saada työmiehen…
— Palkkasi saat sitten, kun kansan hallitus on vaurastunut, että voi maksaa. Sinut on määrätty vetämään intentin varastosta rikoita ja nahkoja kaartin verstaan.
— Vetänenpä heitä sitten, kun kerran on määrätty — myönsi Anshelmi ja läksi niine hyvineen.
Ja hän veti. Ei tosin millään erityisellä himolla, vaan niinkuin päiväpalkkalainen, joka ei edes ole varma tilistään.
Kaartin verstas oli venäläisellä kasarmilla, ja eräänä päivänä ollessaan juuri lähdössä takaisin kaupunkiin kuuli Anshelmi nimeänsä huudettavan. Pienestä kellarikerroksen luukusta pisti esiin kaupunginviskaalin hiukan karvoittunut naama.
— Kuulehan, Semmi, etkö sinä menisi meille ja toisi vähän evästä tänne.
Meitä on useampia, me ollaan täällä vankina.