Kuka olisi uskonut, että Anshelmi Keltasestakin tulisi kapinoitsija, valtio- ja maanpetturi ynnä isänmaankavaltaja, ja että hänetkin, rehellinen yhteiskunnan jäsen, leimattaisiin varkaaksi ja roistoksi.
Anshelmi Keltanen oli oikeastaan hyvinkin tärkeä jäsen siinä pienessä kaupungissa, jonka asujameksi kohtalo oli hänet määrännyt, niin tärkeä, että monet pienet maaseutukaupungit sellaisitta tuskin tulisivat toimeenkaan. Hän ei tosin ollut mielipuolisuuteen saakka rakastunut työntekoon, sillä hänen heikkoutensa oli nuoruudesta pitäen ollut näyttämötaide, mutta koska hänen osakseen oli tullut elättää itsensä kättensä työllä, kuten esivanhempaakin hamasta aikaisimmista polvista asti, tehtiin hänestä nahkuri, niinkuin monesta ehkä nahkurin ammattiin paremmin sopivasta on tehty näyttämötaiteilla. Tässä ammatissa ei Anshelmi kuitenkaan tuntunut oikein menestyvän, sillä häneltä jäi vuotaan karvaisia paikkoja. Kumpiko Anshelmin sopimattomuuden ensiksi huomasi, asianomainenko itse vai mestari, siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta kaikessa tapauksessa pääsivät he yksimielisyyteen siitä, että Anshelmin oli vaihdettava ammattia.
Kuka ties: jos Anshelmi olisi paremmin onnistunut nahkapeitturina, ei hänestä lainkaan olisi tullut ennenmainitunlaista petturia ja isänmaankavaltajaa. Olisi vain parkinnut nahkoja niin hyvien kuin pahojenkin hallitusten aikana ja säästynyt kaikilta petollisilta hankkeilta. Anshelmista oli kuitenkin, myöhemmistä tapauksista päättäen hänen omaksi onnettomuudekseen, ehtinyt tulla ajuri useampia vuosia ennen niitä kapinapuuhia. Hän otti uuden virkansa huomattavasti perusteellisemmalta kannalta kuin entisen. Se miellytti häntä, koska siinä hänen mielestään oli paljon enemmän taiteellista kuin nahkurin ammatissa. Hän ajeli kuormia päivisin, ja illat ja yöt istui pika-ajurin pukilla.
Niin, Anshelmi oli uudessa virassaan tyytyväinen kaupunkiin ja kaupunki häneen — aluksi. Hän oli aina altis lupaamaan palvelustaan ja täyttikin lupauksensa, jollei nyt ihan samana päivänä kuin puhe oli ollut, niin ainakin samalla viikolla. Kaupungin herrat ja liikemiehet, jotka Anshelmin palvelusta tarvitsivat, hän tunsi yhtähyvin kuin hekin hänet. Kaikkihan he olivat kaupungin lapsia, yhdessä pieninä piehtaroineet, eikä sellaiseen pikku kylään juuri uusia tule, ja jos joku sattuu eksymäänkin, oppii hän pian tuntemaan kaupungin huomatuimmat henkilöt, joihin Anshelmikin omalaatuisenaan tyyppinä kuului. Vuorovaikutus Anshelmin ja kaupungin säätyläisten välillä olikin niin täydellinen, ettei ensinmainitun saatuaan hotellista myöhäisen kyydittävän koskaan tarvinnut kysyä tämän osoitetta. Hän tiesi jokaisen asiakkaansa asunnon, saattoipa vielä usein väsyneen matkustajan kohteliaasti ihan sänkyyn saakka.
Hyvällä syyllä voi siis sanoa, että Anshelmi Keltasen ja kaupunkilaisten välillä vallitsi täydellinen yhteisymmärrys. Senpä vuoksi häntä kutsuttiinkin kaikissa piireissä ristimänimeltä, joka sekin usein mukavuuden takia lyhennettiin Semmiksi. Niin kutsuivat häntä sekä herrat että rouvat, joitten kumpaistenkin jakamatonta luottamusta hän nautti.
Semmin puoluekannasta ei ollut tietoa, eikä sitä juuri koskaan udeltukaan. Hän kyllä lienee joskus suorittanut sisäänkirjoitusmaksun asianomaiseen ammattiosastoon ja saanut jäsenkirjan, mutta sekin oli puheitten mukaan jo aikoja sitten menettänyt voimansa jäsenmaksujen laiminlyönnin tähden. Hän säilytti sitä enää vain jonkinlaisena muistoesineenä, tai ehkä vilauttaakseen joskus epäilevälle ammattitoverille, jotta älähän nyt, kaveri, miehiähän tässä ovat muutkin miehet.
Mutta sitten tuli se kapina ja sotki hyvät humalat.
Anshelmilla ei ollut tästä kapinatouhusta mitään omaa käsitystä. Niin kauan kuin oman kaupungin punaiset olivat vallassa, ei sellaista tarvittukaan, sillä he olivat hyvin lievästi vallankumouksellisia, eikä heidän ja herrojen välillä näyttänyt olevan sen pahempaa kaunaa kuin ennenkään. Anshelmi ajoi entiseen tapaansa, kyydittävät olivat samoja ja määrättynä vuorokauden aikana edelleenkin samassa kunnossa, sanalla sanoen: koko pikku yhteiskunnan elämä näytti menevän vanhaa latuaan.
Jonkin ajan perästä tuli kuitenkin muutos. Kaupunkiin tulvahti toispaikkakuntalaisia, panivat entisen punakaartin päällikön viralta ja rupesivat pitämään omaa komentoaan. Silloin hävisivät herrat kuin siivellä pyyhkäisten, ja Anshelmia alkoivat käyttää punaisten toimihenkilöt. Aluksi ei hänellä nytkään ollut mitään kantaa kapinan suhteen, mutta pian hänestä rupesi tuntumaan vastenmieliseltä koko touhu. Punaiset päälliköt komensivat kyllä rehtevästi, mutta maksuksi lykkäsivät jonkin paperilapun, jolla muka piti saada rahat, mutta kun meni kysymään osoitetusta paikasta, niin kohautettiin olkapäitä tai sanottiin porvariksi.
Asiain näin ollen Anshelmi katsoi parhaaksi lopettaa koko ajon, kunnes olot vakiintuisivat. Tarvitsihan toki hevonenkin lepoa, kun oli vuosikausia ajaa ryyhätelty yhtämittaa.