Kerran minä oikein kauhistuin, kun muuan ulkolainen päivitteli, että onpa tämä kaunista. Minä en näet missään Suomessa ole nähnyt mitään niin yksitoikkoista kuin Turun—Toijalan radan varsi. Tuntuu niinkuin Isä Jumala — jos nyt hän lie tämän maailman luomista hoitanut — olisi pahasti fuskannut näitä seutuja luodessaan. Taikka ehkä hän on antanut liikaa suloa Turun saaristolle ja itselleen kaupungillekin, niin että Kärsämäkeen päästessä ovat jo aineet loppuneet. Kun ei edes yhtä järvipahasta tai lammensilmää ole liiennyt!
Ja sitten kulkee juna vielä mahdollisimman hiljaa, että nyt vain herkeäisit kaiken yksitoikkoisuuden nähdä ja sitä tarpeeksesi sadatella.
Entä matkustajat! Heissäkin olet huomaavinasi jonkinlaista uneliaisuutta ja velttoutta. He näyttävät olevan itseensä sulkeutuneita ja katselevat lähimmäistään karsain silmin. Älä mene Turun—Toijalan radan matkustajalta kysymään, onko paikka hänen vieressään vapaana. Jollei hän sinua juuri lyö, niin hän ainakin näyttää sen näköiseltä, kuin voisi hän vain äärimmäisin ponnistuksin hillitä haluansa hivauttaa sinua tukevasti korvalle.
Loimaan asema on koko radan varrella ainoa paikka, joka tarjoaa virkistävää vaihtelua. Siellä näet saa aikaan paremmanpuoleisen tappelun verraten vähällä vaivalla. Juna seisoo ainoastaan kaksitoista minuuttia, ja jokaisen on kerjettävä ensimmäisenä ravintolaan ärjymään itselleen kahvikupponen. Siellä ei pyydetä, kuten muualla, vaan huudetaan törkeästi kuin hevosmarkkinoilla, sillä tyly ja räyhäävä käytös kuuluu täällä perinnäistapoihin. Ja hyvin luultavaa on, että ravintolan henkilökunta karkaisi tiskinsä takaa kuuksi päiväksi, jos joku vahingossa esiintyisi siivolla. Tai sitten häntä luultaisiin ulkomaalaiseksi, joka on oppinut maan jompaakumpaa kotimaista kieltä.
Mutta joskus voi Turun—Toijalankin radalla löytää helmen matkustajien joukosta. Minä tapasin sellaisen. Vastapäätäni istui muuan rouvasihminen, joka näytti minusta tämän rataosan matkustavaiseksi tavallista nöyräluontoisemmalta, vieläpä kanssakäymiseen taipuisalta, minkä vuoksi minä uskalsinkin ryhtyä hänen kanssaan mielipiteiden vaihtoon esittäen aluksi ajatukseni ilmoista, huomauttamalla, että vihdoinkin on tullut kesä. Kun tähän oli vastattu myöntäen ja lausuttu erinäisiä arveluita kauniitten säitten jatkuvaisuudesta, siirtyi keskustelu koskettelemaan minun matkani määrää.
— Menen Savoon kotiseudulle.
— Vai niin, siellä mahtaa olla kaunista?
— Kyllä, kovasti. Sattuuko rouva tuntemaan Savoa?
— En muuta kuin ohimennen. Menette Kuopioon, onko siellä meri lähellä?
Rouva oli tuntunut minusta alunperin hyvin sivistyneeltä, mistä seikasta minä nyt täydellisesti vakuuttauduin. Vastasin arvelematta: