XII.
Kummasti ovat taloudelliset olot maaseudullakin viime aikoina kehittyneet. Tekniikka on voittanut alaa maataloudessa niin, että pienenkin talon pellolla ratisee jo niittokone. Puolisentoista vuosikymmentä sitten, painettiin heinät vielä viikatteella ja oltiin sitä mieltä, ettei näihin kivikkomäkiin kannata tuoda masiinoita, ne hakkautuvat piloille. Eikä tosiaankaan missään maailmassa liene niin kivikkoista maata kuin täällä Karttulan pitäjässä. Kyllä Savonmaata yleensäkin on Jumala suosinut kivillä, joshan toiselta puolen on antanut sille hymyilevää luonnonkauneuttakin, mutta tämä pitäjä on vielä muita louhikkoisempi. Maaninka vieressä on jo suorastaan paratiisi tähän verrattuna, samoin Iisalmen seutu, joka on pohjoisempana. Siellä on Pohjois-Savon hedelmällisin viljelysalue. Maaninkalaiset ennen pilkkasivat tätä Karttulaa kutsuen sitä Jumalan hylkäämäksi seuduksi. Lieneekö tämä pitäjä sitten taivaisen epäsuosiossa, mutta kyllä karttulaiset puolestaan Jumalaa suosivat, koskapa aikovat rakentaa sille kolme kirkkoakin yhden palaneen tilalle, niinkuin aikaisemmin on kerrottu. Ja ovat vielä nykymaailmassa niin tärkeät luokkarajatkin sekaantuneet karttulaisten ylenmääräisen temppeli-innostuksen takia.
Sitkeä on tämän pitäjän asukas. Vaikka hän suhtautuu ainakin yhteiskunnallisiin toimiinsa hitaasti ja miettivästi, tulee jälki kuitenkin näkyvää ja perinpohjaista. Kivikkomäkensä on hän vuosien vieriessä siloittanut ja ajaa niittokonettaan, piippu toisessa suupielessä ja toisessa ikäänkuin hiukan ivallinen hymyily maaninkalaiselle, joka on joskus sanonut, että karttulaisen pitää kivestä leipä kasvattaa ja että hänen niitylleen ei ikinä nouse muu kuin jäkki eli jussinparta, kaikkein ala-arvoisin heinä, johon ei viikatekaan tahdo pystyä ja jonka ylitse niittokone menisi korttakaan katkaisematta.
Mutta karkulainen on vääntänyt nurin jäkkiniittynsä, pannut ne kylvöheinälle ja ajelee kuin ajeleekin niitä masiinalla. Sitten sivussa vihjaisee hän maaninkalaista ja sanoo, että meidän pitäjässä pysyy kansa terveempänä, kun ei tarvitse peljätä sydämen rasvoittumista. Onpa karkulainen runoseppä aikoinaan tehnyt muunnoksen Maamme-laulusta ja omistanut sen ylpeille maaninkalaisille. Näin se muistaakseni kuului:
Jos loistoon meitä saatettais, vaikkapa Maaninkaan, miss' maaten viljaa ootettais ja ihramahaa kannettais, niin näihin kivimäkihin halumme kumminkin.
Rahakin on ruvennut täällä liikkumaan, koskapa on jo kaksi pankkia. Kun minä olin poikanen, ei niitä ollut yhtään, eikä kaivattukaan. Lie jollekin liikoja rahoja kertynyt, kiven alle pisti, toinen valistuneempi ehkä kaupungin rahalaitoksiin kuljetti, mutta ylen taisivat olla pienet säästöt siihen aikaan. Pitäjä eli vielä vanhoillaan, sellaista puolipatriarkallista elämää, hoidellen talouttaan noin vain omiksi tarpeiksi. Siitä pitäen on noussut yleinen sivistystaso sanomattomasti, ja sen mukana on talouselämä edistynyt. Kunnan säästöpankki, joka parikymmentä vuotta sitten alkoi sinapin siemenestä, on nyt noussut täydelliseksi runsaasti rahoja liikuttelevaksi pankkiliikkeeksi.
Paikallisilla voimilla pankkia ylläpidetään nytkin, ja käy se kotoisen lupsakasti, niinkuin Savossa konsanaan. Ei pidetä liikaa kiirettä, sillä vanha tapa vaatii, ettei asioita saa hopulla pilata. Pankin toimihenkilöiden ja asiakkaitten välillä ei esiinny minkäänlaista virallisuutta. Jokainen tuntee toisensa, sinuksi puhutellaan ja vältetään takertumasta muodollisuuksiin. Jos sattuu, ettei aamusta ole käteistä rahaa, käsketään istumaan ja lohdutetaan sillä tiedolla, että Kuttaniemen Pekan pitäisi tuoda puolen tunnin perästä; niin oli uhkaillut viime viikolla. Juttu on kulkenut kyliä ja saapunut pankkiinkin, jossa sillä ilahdutetaan outoa postivekselin myyjää. Kuttaniemen Pekka tuleekin, aivan niinkuin huhu on tiennyt kertoa, ja tuo rahoja, joilla vieraan paperi lunastetaan.
Yleensä voi sanoa, että pankissa aina tiedetään, kuka kunakin päivänä tuo rahoja. Sensijaan saattaa yllätyksellisesti tulla sellainen postivekselin kaupittelija, josta ei pankissa ole tiedetty edeltäpäin kertoa. Tämän kirjoittajalle ei kylläkään niin käynyt. Olen siksi vanha paikkakuntalainen, että minun asiani näkyi olevan pankin virkailijoille jo tunnettu. Minä kylläkään en ollut osannut ottaa sitä lukuun. Olin jo niin paljon vieraantunut oloista, etten ollenkaan muistanut, mitä huomiota postissa herättää kirjoihin viety kirje, joka täytyi oikein kuitata, ja mitä minä sen saatuani olin ollut pakotettu kertomaan. Lisäksi olin unohtanut, että olin tullut isännältä kysäisseeksi, ostaako kunnan pankki toisten pankkien postilähetysvekseleitä. Minä siis menin jokseenkin outona pankkiin ja esitin paperini.
— Jassoo, tämäkö se on se sinun postilähetysvekselisi, huomautti tuttava virkailija. — Meillä ei ole vielä rahaa, mutta kun pikkusen vartoot, niin osuuskaupan johtaja tuo, kuuluu olevan jo matkalla.
Eikä hän edes kunnolla katsonut paperiin. Se näkyi olevan hänelle jo hyvin tunnettu, luonnollisesti summalleenkin. Samat terveiset osuuskaupan johtajasta kertoi hän kaikille muillekin aukioloajan alussa asioilleen tulleille.