Miehissä me sitten istuttiin kuistilla ja silmäiltiin ahneesti maantielle, milloin alkaisi rahaposti näkyä. Vihdoin vilahti kaukaa kellotapulin takaa, jonka tulipalo oli säästänyt, polkupyöräilijä näkyviin.
— Tuolla se tulee osuuskauppias, huudahti muuan tarkkasilmäinen odottaja. — Akkain pyörällä ajaa, koska noin pieneltä hollilta polkea säikyttää. Ne on sellaisia lyhytkaplaisia varten tehtyjä nuo pyörät.
Puhuja oli oikeassa. Pian vääntäytyi iso ja lihava mies alas matalan naistenpyörän seljästä, veistäen vahvanlaisen leikkauksen tammahevosilla-ajosta.
Tulijan oli lyötävä kättä kaikille läsnäoleville ja kyseltävä kuulumiset aina pankkiasioita myöten, ennenkuin selvittiin pankkihuoneistoon. No, mitäpä kiirettä tässä nyt enää, kun rahamies kerran tuli. Siellä oli vielä muuan käteltävä tiskin vieressä. Johtaja nykäisi sitäkin.
— Onko se Eemeli niin ylpistynyt, ettei meinaa köyhiä tunteakaan?
— Ei tässä ylpeys, seisonpahan armopöydässä, jos jotakin antaa pirauttaisivat, sanoi puhuteltu ja paiskasi kättä. Hän oli lainanhakija ja venkoili siitä.
Pitkäksi venyi vielä toimitus. Pitäjäläisten osuuskaupalleen kantamissa rahoissa oli laskemista, ja savolaiseen tapaan täytyi sanaa viljellä välillä. Täällä päin ei asia suju muuten. Lopulta koitti hetki, jona osuuskaupan hoitaja sai kynän kuitatakseen. Siinä sattui olemaan leveäkärkinen terä, joka luultavasti ronklasi kirjoittajan kädessä, koskapa hän katsoi tarpeelliseksi huomauttaa:
— Meillä tällaisilla talvella rappuja lakaistaan, täällä näytään kirjoitettavan.
Sitten rahoitettiin kaikki asiakkaat osuuskaupan rahoilla. Se kävi jo verraten joutuin. Kunnantalon ravintolan puolella ryypättiin pullo punaista limunaatia, mikä oli niinkuin sinetti toimituksen lopuksi.
Kauan eläköön ja kukoistakoon Karttulan kunnan pankki! Ja osuuskauppa hoitajineen!