XIII.
Me oltiin Savonlahden maisterin kanssa sorsajahdissa. Minulle sattuu välistä metsästysintoisia maistereita naapureiksi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Kerran minulla oli Vanajaveden rannalla kesänaapurina muuan maisteri, joka oli innostunut kala- ja metsämies. Siitä naapuruudesta on täsmälleen kymmenen vuotta. Se oli sinä suurena sotakesänä, joka tämän kirjoittajalle päättyi sangen ohraisesti ja toimitti minut toisille metsästysmaille, Siperian kaukaiseen korpeen.
Mutta se kesä oli hupaisa ja se maisteri oli vielä hupaisampi. Hän kalasti kovasti, mutta ei saanut kaloja. Siihen aikaan oli muuten erinomainen kalansaalis, parempi kuin Vanajavedellä miesmuistiin, mutta maisterin huolella varustettuun siimaan ei käynyt muuta kuin särkiä, joita tunnettu kalamies Tolos-Taavetti nimittää kommunisteiksi, niitten rettelöivän elämäntavan vuoksi. Kun Taavetti siimassa tuntee omituista riipomista, sanoo hän, että nyt siellä on kommunisti, se pitää aina pirummoista melua, kun ei ole mitään hätää, mutta lopulta tulee suorana ja vastustelematta veneeseen. Toisin sanoen: paljo melua ja vähän villoja, niinkuin kommunisteilla yleensä. — Niin, se silloinen maisteri sai aina näitä kommunisteja ja ihmetteli, miten minun koukkuihini kävi muitakin kaloja. Mutta jos lähemmin seurasi maisterin kalastusta, huomasi kyllä, ettei sellaisen pyyntimiehen vehkeeseen kala käy. Siima oli usein yhdessä mytyssä järvessä, ja madot ryömivät koukuista pois itsestään muutamassa tuokiossa. Vakavammat ja arvokkaammat kalat eivät niihin ennättäneet tarttua, ainoastaan hätäinen kommunisti pisti nokkansa koukkuun, niinkuin on tavallista.
Metsämiehenä oli maisteri perusteellinen ja harkitseva. Keväällä oli hän ostanut hyvän kaksipiippuisen haulikon ja varustanut herrasmetsästäjälle ominaisen jahtipuvun ja melkein reisiin asti ulottuvat yksipohjaiset lapikkaat, joilla on kaksi oivallista ominaisuutta: ne pitävät vettä, ja astunta niillä on kuulumatonta, joten on hyvä hiipiä otusta lähelle. Näin oli varustuksiin mennyt sievoinen summa, joka kesäkauden loputtua aiheutti kutsumakirjeen vissiin rahalaitokseen mukana muutamia satasia silloista kelvollisessa kurssissa olevaa Suomen suuriruhtinaanmaan valuuttaa.
Harjoituksen vuoksi paukutteli maisteri kevät- ja keskikesän variksia ja harakoita sellaisella menestyksellä, että talon isäntä valitteli kartanonsa ympärillä ihan tungeskelevan mainittuja lintuja. Varsinkin iloluontoisuudestaan tunnetut harakat järjestelivät kesän kuluessa humoristilaulajaisia rakennusten katoilla. Isäntä sanoi, että ne räksättävät maisterille ja hänen pyssylleen. Maisteri toi pyssynsä minullekin koeteltavaksi, ja sattumat todettiin hyviksi, samalla kun havaittiin, että maisterille oli tavallinen ladon seinä maaliksi liian näkymätön.
Mutta metsämiehellä pitää olla luja usko, ja sellainen oli toki puheenaolevalla maisterilla. Kun sorsastusaika koitti, nähtiin hänet sulkahatussaan ja pitkävartisissaan, jotka sivumennen sanoen eivät oikein sopineet hienoon asuun, liikuskelemassa katse vaanivana pitkin rantoja, väliin ruohikossakin puolisääreen porkkaillen. Sorsia vain ei sattunut hänen tielleen, missä lienevät peijakkaat piiloitelleet. Tahi jos niitä joskus sattuikin, olivat ne milloin liian kaukana, milloin taas ylen lähellä, ettei kuontunut ampumaan. Toiset saivat väliin paistin, mutta maisteri jäi säännöllisesti ilman. Minullakin oli tilaisuus kutsua hänet sorsapaistille. Maisteri lupasi juhlallisesti vastavierailun, sitten kun häntä lykästää.
Ja kerran lykästi. Hän oli ilmestynyt meidän rantaan veneellään ja viittilöi siellä innostuneena luokseen. Minä en ollut ehtinyt vielä puoliväliinkään rantatietä, kun hän iloisesti vilkutti sorsaa sorkista minuun päin.
— Tulipas, ja aika venkale!
— Niin näkyy!
Lähelle tultua pisti kuitenkin nokkaani epäilyttävä haju. Mitästä tämä?