— Nytkö ammuit?
— Nyt ihan justiin, tuosta suohaudasta. Lokotti siinä niin mukavalla hollilla. Minä päästin, ja heti kellistyi.
Minussa heräsi omituinen aavistus. Pari päivää ennen olin itse ampunut samassa suohaudassa sorsaa, mutta en sitä löytänyt heinikosta, vaikka uskoin varmasti osuneeni. Mene tiedä, se on sama.
— Annappas tänne otuksesi, sanoin onnelliselle erämiehelle.
Minä pudistelin voimakkaasti sorsaa. Suuri joukko höyheniä tupsahti irti, ja toinen jalka retkahti käteeni.
— Tämä on mätä. Minä ammuin sitä toissapäivänä. Sinä olet laukaissut samaan ja ollut onnellisempi, saanut sen, mutta mädäntyneenä.
— Älä hemmetissä!
Maisterin nenä meni nyrpälleen, ja hän rypisteli naamaansa tavallista hermostuneemmin.
— No, mitäpä tuosta, lohduttelin minä, — tule meille paistille, minua luonnisti tänä aamuna.
Maisterin metsästysinto meni tämän mädän sorsan mukana. Hän on nykyään rauhallinen maalaisliittolainen ja puhuu mieluummin superfosfaatista kuin vesilinnun ammunnasta.