Savonlahden maisteri, jonka kanssa me oltiin eilen metsällä, oli tarkempi ampuja, mutta hänkin on lyhytnäköinen, kaikeksi onnettomuudeksi.
Me menimme Sammakkolammille ja aloimme jahdin jo hämärissä, niinkuin kunnon sorsamiehen tulee. Maisteri jäi passiin lammen eteläpäähän, ja minä maisterin veljen kanssa läksin venheellä kiertämään lampia. Maisterilla oli hyvä passipaikka, siinä oli mukava juopa ruohikossa, jonka ylitse sorsat tavallisesti uivat. Jos ei siitä saa, niin sitten ei mistään.
Me venemiehet kiertelimme lampea ja koetimme ajella sorsia maisterin passipaikalle. Me olimme itse ampuneet neljä kertaa ja kaataneet siinä aamuhämärissä kolme sorsaa. Maisterilla oli nähtävästi parempi onni, koska hänen puoleltaan kuului jyske kuin tykkiväen manöövereiltä. Se ennusti hyvää.
Vihdoin pääsimme kierroksellamme maisterin lähettyville. Tuumimme, että on välillä käytävä vainajia korjaamassa.
— Onko kaatunut?
— No, jo toki, vastasi maisteri ylpeänä, — kerätkää tuolta aukosta.
— Mutta eihän tässä ole mitään.
— Älkää höpsikö, nostakaa venheeseen!
Me emme löytäneet yhtään sorsaa, mutta lähemmin tarkastaessamme havaitsimme kaikki lumpeenlehdet läpiammutuiksi. Tuulenleyhkä oli nostattanut niistä milloin minkin, ja maisteri oli luullut taas sorsan uineen aukkoon.
Vahinko ei ollut suuri, sillä paistille me sillä retkellä pääsimme.
Mutta sen maisterin kanssa minä en enää lähde sorsan ammuntaan.