XIV.
Ihana olet, Pohjolan kesä, silloin kun parhaimmillasi heloitat, kaunis ja täyteläs, mutta niin lyhyt. Olen nähnyt monia ja monenlaisia kesiä, mutta synnyinmaan, kotiseudun rakkausko vaikuttanee, että rehevinkään suvi ei vedä vertoja Suomen kesäiselle luonnolle. Asut etelässä, siellä laulaa joka päivä lähelläsi satakieli — meillä melko harvinainen vieras, ja koko luonto on hukkua kasvillisuuden rikkauteen. Mutta mitäpä merkitsee Pohjolan miehen mielestä kesä, jonka kauneus vuoden valoisimpana aikana verhoutuu moniksi tunneiksi säkkipimeään yöhön.
Todellakin: etelän yö on musta ja läpinäkymätön, silloin, kun meillä päivä tuskin malttaa kasvonsa peittää. Etelässä aurinko häviää jo aikaisin illalla kuin taikasauvan kosketuksesta ja nousee aamulla aivan kuin uneliaana, silmiään hieroen. Täällä Pohjolassa pitää vuoden valoisimpana aikana ylen huonosti paikkansa aapisesta opittu sananlasku: aamulla aurinko idästä nousee, illalla läntehen laskeuupi. Se kun, aurinko, tuskin kerkiää sijojaan siirtämään lyhyen katoamisen jälkeen uudestaan noustessaan.
Etelässä paistaa se lyhyen päivänsä kuin uhalla, tehden veltoksi ihmisen ja nääntyneeksi luomakunnan. Meillä se antaa vilkkautta verenkiertoon ja pirteyttä ihmiseen niinkuin luontoonkin.
Mutta olenpa ollut muualla pohjolassakin. Joku kirjoittaja on kuvannut Siperian kevättä suurenmoiseksi, kesästä ei hänkään ole maininnut mitään. Ehkä on sielläkin jossain kevään iloa, vaikka minä en siitä nähnyt. Siperian jokien jäänlähdöllä saattaa kyllä olla oma viehätyksensä. Siinä nähdään talven vallan taittuminen, hirveitten jääröykkiöitten siirtyminen olemattomuuteen — ja siinä kaikki. Iloa ei viriä ilmaan, ei kuulu lintujen ja yleensä luomakunnan kevätlempeä, ei kuulu kukkien ilmestymistä, ja lehtikin puhkeaa puuhun jollakin tavoin salaa.
Sitten on kesä yhtä riemuton ja alaston. Se ihan kuin itseään kainostelee ja tyytyy vastaansanomatta syksyn syleilyyn, antautuu heti kuolemaa hengittävälle yljälle. Sataa ensimmäisen lumen siinä syyskuun alussa, ja kaikki on lopussa.
Niin, mitäpä vertailla Pohjolan kesää. Suomen suvea, mihinkään muuhun — se on verraton.
Jossakin kohden ennen lienen puhunut kansamme luonnontajusta. Se on useimmilla suomalaisilla varsin suuri. Yksinkertaisinkin kansanmies ymmärtää luonnon kauneutta ja sitä ihailee, vaikka hän harvemmin saa vähäsanaisen suunsa sen tunnustamaan. Hän ei ratkea riemuun, vaan kasvoille ilmestyy onnellinen hymy, ehkä hiukan karu niinkuin hän itsekin, mutta sydämellinen ja hyvänsuopa. Hän näyttää ikäänkuin pyytävän luonnolta anteeksi, että elämän turvaaminen, siis tavallaan oma hyöty, pakotti hänet tekemään tupansa tuonne valtaväylien varsille, vaikka hän syvällä sydämessään oli mielinyt aivan toista, hiljaista luonnonpalvojan paikkaa. Ja hän tunnustaakin sinulle, jonka näkee luonnon ihailijaksi, että siellä ja siellä, syvällä korven kohdussa, olisi ollut hänen paikkansa, mutta kohtalo ei suonut sitä hänelle. Hän on tätä tunnustusta tehdessään hieman hämillään, sillä hänestä tuntuu siltä, kuin olisi jonkin verran lapsellista puhua tällaista, aikamiehen, mutta hän on sydämeltään ja sielultaan luonnonihminen.
Siinä ilmeneekin nähdäkseni suomalaisen oikea luonne. Sisimmässään hän rakastaa ja ihailee luontoa. Hän on siis jo siten tavallaan maassa kiinni. Tuntuu omituiselta, että ennen venäläiset, etupäässä pietarilaiset, silloin kun he eivät vielä olleet leningradilaisia, eivätkä kunnolla petrogradilaisiakaan, muuttivat "maalle" meikäläisiin kaupunkeihin. Savonlinna oli heistä oivallinen maaseutupaikka, ja Terijoella, josta oli muodostunut melkein täydellinen suurmaailman merikylpylä, luulottelivat he olevansa suorastaan korvessa. Niinikään muuttivat pietarilaiset "maalle" Tsarskoje Seloon ja Pavlovskiin, jotka molemmat olivat toistakymmenen tuhannen asukkaan kaupunkeja. Pavlovskissa oli muuten täydelliset suurmaailman meiningit: konsertteja ja teatterinäytäntöjä joka ilta. Nämä huvilakaupungit, joita on muodostunut jokaisen maailmankaupungin vierille, eivät eroa emäkaupungeistaan muussa, kuin että niissä on hiukan vähemmän jyrinää ja että naisten niissä on helpompi saada toalettinsa esille. Mutta suurkaupunkilainen puhuu ihastuksella kesänvietostaan "maalla" elettyään suven huvilakaupungin humussa ja suurkaupungin, sinne siksi aikaa siirtyneissä huvituksissa.
Suomalainen on toista maata. Helsinkikään lie harvoja pilannut niin tyyten, että tyydyttäisiin kesäasunnoksi valitsemaan Oulunkylä. Kyllä pääkaupungistamme mennään ainakin Järvenpäähän asti. Ja hämeenlinnalainen, savonlinnalainen, joensuulainen j.n.e., joitten kaupungit ovat ulompaa nähtynä kuin kukkakimppuja, kiiruhtavat, sikäli kuin heillä siihen tilaisuutta on, maalle järven rannalle, jonnekin kauemmaksi. Suomalainen käsittää oikein sanan: maalle. Hänen pitää saada juosta avojaloin ja mahdollisimman ohuissa pukimissa. Meissä asuu siis vielä oikea "maahenki", mikä on ilahduttava asia.