Tapaus oli seuraava. Meitä harhaili suurempi retkue (sanan hyvässä merkityksessä) Porin teatteritalolta asuntoomme, erääseen, matkailijakotiin, mutta kun hetki oli sangen myöhäinen ja vallitsi oikea Egyptin pimeys sekä Kokemäenjoesta nousi synkkä syksyinen sumu, emme millään opilla tahtoneet löytää majapaikkaamme. Silloin keksimme eräästä kulmasta yksinäisen ja nähtävästi surullisiin ajatuksiin vaipuneen pika-ajurin. Ja koska tämä löytö, kuten sanottu, oli pika-ajuri, kysyimme häneltä, voisiko hän hyvin pikaisesti toimittaa meidät asuntoomme, jonka osoitteen onneksi muistimme.
— Kyllä, pian se käy, vastasi löytö. — Mutta ei herrasväki kokonaisuudessaan sovi minun roskaani.
— No, ajakaa te edellä, me kuljemme pikamarssissa jäljessä, ehdotti herrasväki.
Niin siitä lähdettiin, ja porilaisen pika-ajurin kunniaksi — vai Porin kaupungin asemakaavanko eduksi, siitä ei riidellä — on mainittava, että löysimme asuntomme hyvin pian. Se oli vain kymmenkunnan askeleen päässä. Taksa kuului olevan yksi markka, jonka me kiltisti suoritimme.
Niin, tämä nyt oli syrjähyppy, mutta suotakoon anteeksi, niitä voi tulla useampiakin, eikä tämä Pori-hyppy ehkä ole niin ikävä kuin Pori yleensä. Sillä ajurilla oli ainakin huumorintajua.
II.
Kun on ottanut tavaransa Tampereen aseman "Säilytystavarain talletuksesta" — mikä ihmeellisen omintakeinen osoite! —ja sulloutunut niitten kanssa Pohjanmaan yöjunaan, huomaa joutuneensa kokonaan uuteen maailmaan. Kävelit Tamperetta iltatunnit ja tunsit itsesi vapaaksi kaupunkilaiseksi, jolla on ympärillä välkeyttä ja raitista ilmaa, sillä tehdashirviöitten kiukkuinen savu leijailee jokseenkin kauvatse yläpuolellasi, sinä maanpintaa polkevana saat ilmaa keuhkoihisi iltasella ihan kylläksesi. Ja Tammerkoskikin on tänä kesänä ollut tavallista uhkeampi, se on jaksanut leväyttää ympärilleen oikein hyvän annoksen näsijärveläistä vedenhenkeä. Se on tämän suven leikitellyt Imatraa ja ihmetyttänyt itseään tamperelaistakin, saatikka muukalaista, joka ottaa sen melkein todesta, oikeasta patoja sietämättömästä koskesta. Tämä kesä on ollut koskien kesä. Imatrakin on pauhannut mielipuolena, ikäänkuin osoittaen voimaansa viimeisen kerran, koska ensi kesäksi ihmiskäsi — ja kone, jonka senkin ihmiskäsi panee liikkeeseen — on jo kai alistanut sen talouden palvelukseen.
Mutta minähän työnnyin äsken juuri sisälle Pohjanmaan yöjunaan ja tapasin siellä uuden ja oudon maailman. Se on se matkustavaisten maailma. Mikä siinä lie, että ihminen aina muuttuu toiseksi matkalla. Hermostunut ja huonouninen ihminen nukkuu rautatievaunussa melkoisen rauhallisesti, ja laivassa häntä ei tahdo saada ylös millään. Mies, joka pehmeillä patjoillaan pyöriskelee levottomana aamupuolelle yötä, ja kun vihdoin pääsee unen päästä kiinni, ähkyilee hirveän painajaisen kourissa nähden kymmenpäisiä lehmiä ja kammottavia merikäärmeitä muulloinkin kuin mätäkuussa, torkahtaa kohta junan liikkeelle lähdettyä penkilleen ja vetelee pian hirsiä nojautuneena vaunun ikkunan laitaa vasten, tai kuorsaa syvässä ja rauhallisessa unessa kysymysmerkkinä lyhyellä penkillä. Kovallakin alustalla kykenee hän liitelemään höyhensaarille, eikä edes matkatoveri voi sellaista kansalaista pitää hereillä pitempää aikaa, vaan hukkuu tämä hyvinkin vilkaskielisen kanssaihmisen käsiin.
Mutta annas kun junaan tulee levollinen lähimmäisemme, jota tavallisessa elämässä ei nähdä oikein valveilla milloinkaan ja joka kammoaa kaikkea kirjallisuutta siinä määrin, että nukkuu hermoja tärisyttävän jännitysromaanin ensimmäiselle sivulle, jota pitemmälle hän harvoin kotona ollessaan pääseekään, niin tämä ahmii parin ensi aseman välillä sen monesti turhaan aloitetun romaaninsa ja yhden yön matkalta kerääntyy hänelle kokonainen kirjasto mitä vaihtelevinta hengen herkkua.
Tietysti on olemassa suuri joukko välimuotoja, mutta nämä kaksi tyyppiä ovat kaikkein edustavimmat.